Kronologia testattu

HY AY Hhs 110 Historiantutkimuksen johdantokurssi, syksy 2010

Eilen oli sitten se, jo kuukausia pelätty, kronologiatentti. Pelkääminen ei suinkaan tarkoittanut, että olisin opiskellut siihen. Ehei, historian pikkujättiläiset makasivat olohuoneen rahilla ja alitajuisesti kuvittelin niiden sisällön välittyvän aivoihini ilman erityistä aktiviteettia.

Lukemisen järkevyyden kyseenalaistin erityisesti sen jälkeen kun selvisi, että kyse on monivalintakokeesta. Kokeen eteensaatuani totesin olleeni oikeassa, opiskelun olisi pitänyt olla todella laajaa, että olisi osunut niihin aukkoihin, jotka testi paljasti.

Monta vastausta meni takuulla väärin oli sitten kyse "varmasta tiedosta" tai puhtaasta arvauksesta. Voin vain toivoa, että tarpeeksi moni puolestaan oikein päättelyllä tai puhtaalla onnella. Tai tiedolla. 25-vuotisen sodan, 30-vuotisen sodan ja Pohjan sodan aikajärjestykseen laittaminen ei vaatinut suurempaa miettimistä.

Yksi, joka oli mennä metsään, oli Naantalin luostarin perustaminen. B-vaihtoehto, 1438, kuullosti aivan liian myöhäiseltä, joten meinasin rinkuloida a:n. Huomasin onneksi kuitenkin, että sen vuosiluku oli viisi minuuttia ensimmäisen Suomen ristiretken jälkeen eli pikkuriikkisen aikainen. Varsinkin kuin muistaakseni Naantalissa oli birgittalaisluostari ja Birgitta itse eli 1300-luvulla.

Ihka ensimmäinen kysymys UKK:n presidenttivuosista ei tuottanut vaikeuksia, sillä vaihtoehdoissa oli vain yksi loppuvuosi, joka sopii lapsuudenmuistooni. Vahtasin televisiota täydellä innolla kun valitsijamiehet pudottelivat lappujaan eduskuntatalossa. Ymmärrykseni Suomen politiikasta oli niin puutteellinen, että kuvittelin äänestyksessä olevan jotain jännitettävää. Että Harri Holkerilla olisi ollut mahdollisuuksia tulla valituksi. Järkytykseni Mauno Koiviston valinnasta oli aito: miten Suomessa voi olla sossu presidenttinä?! Kaverini tuli tuloksen selvittyä ovelle pyytämään leikkiseuraksi, mutta henkinen tilani ei sallinut moista kevytmielisyyttä vakavana hetkenä.

Kuva lehdestä St. Nicholas Magazine for Boys and Girls, Vol. 5, Nov 1877-Nov 1878

Luin sisustuskirjoja

Hypähti mieleeni, että olikos se niin, että ennen vanhaan räsymaton tapaiset kudonnaiset olivat vuodevaatteita? Lainasin kirjastosta Toini-Inkeri Kaukosen Kyynärä pohjaa, kortteli raitaa ja sain myönteisen vastauksen. Heh, suomalainen aikamatkaaja menee pari sataa vuotta taaksepäin ja alkaa avuliaasti levittää räsymattoa laittialle ja emäntä kysyy "nytkö sinä jo nukkumaan menet?"

Kirjassa oli valokuva räsypeitteiden alla nukkumisesta ja tekstin mukaan ne olivat makuualustoina ja peitteinä käytössä vielä pitkälle 1900-luvulle. Räsykudoksista on varhaisimmat maininnat varsinais-suomalaisissa perukirjoissa 1700-luvun alussa. Jusleniuksen sanakirjassa 1745 nuckeri on kyllä selitetty "av lappar ihopsatt täcke", joka kuullostaa enemmän tilkkupeitolta kuin kudotulta tuotteelta.

Räsymatot lattialla yleistyivät 1800-luvun ensipuoliskolla säätyläisten kodeissa ja 1800-luvun loppupuolella talonpoikien kamareissa ja myöhemmin saleissa ja tuvissa. Ennen kuin sain Kaukosen kirjan käsiini tein sanomalehtihakuja, joissa kaikki varhaiset osumat olivat varkausilmoituksia Helsingistä; räsymatot siellä yleisempiä, varastamisen arvoisia vai turhan usein lukitsemattomissa eteistiloissa?

• 23.3.1863 16 kyynärää "såkallade trasmattor" eli niin kutsuttua räsymattoa (Finlands Allmänna Tidning 31.03.1863).
• 15 kyynärää pitkä ryysymatto lukottomasta portuvasta (Suometar 15.3.1865 )
• 11.11.1866 kaksi ryysymattoa lukitusta kellarista (Suometar 19.11.1866)
• 27.11.1867 noin 10 kyyn. pitkä ryysymatto lukitsematomasta porstuasta ( Suomalainen Wirallinen Lehti 6.12.1867 )
• Helsingissä 26.3.1868 ryysymatto avonaisesta porstuasta (Suomalainen Wirallinen Lehti 4.4.1868 )
• 6.1.1869 noin 9 kyynärää pitkä ryysymatto rappuholvista (Suomalainen Wirallinen Lehti 16.1.1869 )
• 21.9.1869 3 viirukasta ryysymattoa lukitsemattomasta konttorista (Suomalainen Wirallinen Lehti 2.10.1869 )
  

Toinen kirjastosta lainaamani sisustuskirja oli tänä vuonna ilmestynyt Leena Sammallahden ja Marja-Liisa Lehdon Kalusteita kamareihin. Suomalaisten keinutuolien ja piironkien historiaa. Hieno kirja ja hyvä aihe. Selväksi käy keinutuolin vahva asema suomalaisessa kulttuurissa, vaikka se vasta 1800-luvulla onkin alkanut yleistyä. Ikäni muistan esikoistaan odottaneen ystäväni toteamuksen "Sanoin miehelleni, että ennenkuin talossa on keinutuoli, en synnytä!"

Miten sijoitan itseni osaksi historiaa?

TY AY Syksy 2010, Kulttuurihistorian peruskurssi
Palautettu ja hyväksytty harjoitustehtävä

Minun historiani aukeaa seisomalla Kokemäen Orjapaadella. Selän taakse jää hautaröykkiö, joka lapsena kuullosti hienolta, mutta ei vaikuttanut ulkonäöllään. Nykytiedoillani se on todiste edessä olevan peltoaukean pitkäaikaisesta käytöstä merestä nousun jälkeen. (Montakohan kertaa minulle lapsena selitettiin, että asumme entisen merenpohjan päällä? Meidät vietiin katsomaan Litorinameren rantaa, luulinko tosiaan näkeväni vettä?)

Orjapaaden hautaröykkiö edustaa skandinaavista kulttuuria, joka tulomekanismia Suomeen ei tunneta. Tämän ja monen muun asian kautta on selvää, että historiaan jää aina tuntemattomia asioita.

Orjapaadelta aukeava näkymä on satakuntalaista tasaista peltoa ja tuskin erottuva joki. Minulle se on historian dokumentti. Tuolla isäni ja isänäitini lapsuudenkoti. Tuossa tila, jossa minulla on mahdollisesti juuret 1500-luvulle asti.

Kun muutin Helsinkiin muutamia vuosia sitten, muistan selvän juurettoman olon. Se poistui kun selasin sukututkimustani ja muistin, että yksi esi-isistäni vaimoineen oli asunut nykyisen Valtioneuvoston paikalla. Hetkessä kaupunki oli hallussa ja merkityksellinen. Tuossa oli ennen laivasilta, jota Petter käytti. Näin kulki tie, jota myöden hän lähti kaupungista tiloilleen.

Maisema on tausta, ihmiset tekevät sen eläväksi. On täysin epärationaalista, että kiinnostukseni historiaan kohdistuu ajallisesti ja paikallisesti esivanhempieni elämän mukaan. Mutta vain heidän elämäänsä ajattelemalla pääsen käsiksi realitetteeihin. Heidän kokemansa historian tapaukset ovat tärkeitä.

Mikä tarkoittaa, että historiani rajoittuu Länsi-Suomeen, Ruotsiin ja Pohjois-Saksaan. Sen ulkopuolelta tuleva tieto kansojen ja kuninkaiden kohtaloista kiinnittyy mieleeni heikosti ja ulkokohtaisesti. Tarinat voivat olla mielenkiintoisia, mutta mussaantuvat hallitsemattomaksi massaksi, josta erottuu vain muutamia pisteitä. Kuten juutalaisten joukkomurha Natsi-Saksassa, Amerikan sisällissota ja Englannin Tudor-hallitsijat. Sellaiset, joista on lapsesta asti nähnyt televisio-ohjelmia ja lukenut kirjoja. (Miksei kukaan repinyt lukevan lapsen kädestä Auschwitchin tyttöorkesteria? Mielikuva virtsaansa juovista vangeista päiviä ennen vapautusta ei ole pois lähtenyt. Yhden ihmisen tarina ja konkreettinen asia.)

Identiteettini on satakuntalainen. Se ei määräydy sukujuurista vaan elämisestä elävien sukulaisten keskellä. Heillä oli yhteinen menneisyys ennen minua ja minä liityin kerrottuihin ja kerrattuihin muistoihin jo pienenä vauvana. Sittemmin liitin itse kokonaisuuteen jokaisen syntyvän pikkuserkun.

Yksi heistä kuoli muutama viikko sitten. Mietin tuolloin sitä, miten kuolema yhdistää meitä kaikkiin menneisiin sukupolviin. Jokainen kulttuuri on omalla tavallaan ritualisoinut yhteisön jäsenen kuoleman ja yksittäisten ihmisten tunteet todennäköisesti olleet samankaltaisia läpi historian.

Olen ateisti. Silti olen palannut yhteen uskonnon alkumuotoon. Taannoin Tukholmassa käydessäni koin tarpeen hakeutua baariin esi-isäni kotikadulle ja nostaa paloviinamaljan hänen muistolleen. Mikä ei oleellisesti eroa ympäri maailmaa, pitkin ihmiskunnan historiaa, pidetyistä pidoista vainajien haudoilla.

Niin kauan kuin heidät muistamme, he elävät.

Kenkä-Ella Intiasta?

Viikonloppuna FB-kaveri kyseli Kenkä-Ellasta. Halusi ensisijaisesti ruotsinkielisen nimen (joka on niinkin erikoinen kuin Sko-Ella tai Skokäringen), mutta googlailuni tuotti itseänikin kiinnostavaa lisätietoa.
Ihme ja kumma oli, että Kenkä-Ella oli edelleen muistissani muutaman viikon takaiselta Siuntion reissulta. Silloinen opas kertoi lyhennetyn version tarinasta ja totesi sen todistavan naisen voivan olevan pirua pahempi. Feministinen vastakommenttini oli, että tarinan voi tulkita myös niin, että nainen voi olla pirua voimakkaampi. Kaikki riippuu tulkinnasta.

Ruotsalaisen wikipedian mukaan tarina menee seuraavasti. Piru halusi riitaannuttaa onnellisen pariskunnan, mutta omat konstinsa eivät riittäneet. Hän rekrytoi apuun Ellan. Tämä kävi sipittämässä vaimolle yhtä ja miehelle toista ja tavoite oli hetkessä saavutettu. Pirun piti siis maksaa palkaksi lupaamansa kengät, mutta uskalsi ojentaa ne vain pitkän tikun avulla. Tämä kuva-aihe on Siuntion kirkossa ja löytyy myös muutamasta muusta Suomen ja Ruotsin kirkosta.

Internet-sivun mukaan tarina on löytynyt kirjallisessa muodossa saksalaisesta 1400-luvun tarinakokoelmasta ja 1600-luvun alun koulunäytelmistä. Tutkijoiden mukaan aihe on tullut Länsi-Eurooppaan viimeistään 1100-luvulla. Eräät tutkijat ovat tunnistaneet yhtäläisyyksiä intialaisten satujen kanssa.

Kun kerran maalaukset on tehty, on tarinakin ollut Pohjolassa tunnettu 1400- ja 1500-luvuilla. Suurin osa varmasti ymmärsi sen varoituksena naisen pohjattomasta pahuudesta, mutta silti toivon, että muutama sai kiinni ajatuksen siitä, ettei naisen älyn ja oveluuden kanssa kannata ruveta leikkimään. (Sen paremmin kuin miehenkään. Fiksut ovat fiksuja ja ilkeät ilkeitä sukupuolesta huolimatta.)

Kuva wikimediasta.

Kaukohistoriaa

S-ryhmän asiakkaille tarjottiin Weegee-museokeskuksen tarjonta sunnuntaina puoleen hintaan ja minähän lähden 5 euron säästämiseksi vaikka naapurikaupunkiin asti. (Jossa käyn joka päivä töissä.)

Weegeen suurin vetonaula on tänä talvena Ötzi-näyttely, joka on sijoitettu Kamuun (ent. Espoon kaupunginmuseo). Egyptin yhdistymisen aikaan Ötzi tallusteli Italian Alpeilla ja sattui kuolemaan niin, että hänen ruumiinsa jäi jään alle ja säilyi muumioituneena meidän aikaamme. Muumioitumisen ansiosta tiedetään hänen ruokavaliostaan ja ihonsa tatutoinneista. Vaatteiden säilyminen näyttää, että käsityötaitoja oli myös Välimeren pohjoispuolella.

Näyttely oli varsin tekstivoittoinen ja alussa oli yliannostus aikakausien nimiä ja hieman sekavia aikakausitauluja, joista ainakaan minä en saanut keskittymälläkään tolkkua. Ötzin tavaroissa oli paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, joiden löytäminen tuntui jäävän oman aktiivisuuden varaan. Eniten korostettiin materiaaleja, mutta olisi voinut kertoa myös todennäköisistä työ- ja käyttötavoista? Rekonstruktioiden antaminen käsinkosketeltavaksi olisi tuntunut luontevalta ratkaisulta. Onnistunut oli pieni lisänäyttely, jossa selvennettiin saman ajan elämää Uudenmaan rannikolla.

Kiersin myös Weegeen yläkerran. Emman silkkinäyttely alkoi ajallisesti samasta pisteestä kuin mihin Ötzi lopetti - silkin käyttö alkoi Kiinassa 5000 vuotta sitten. Jorma Purasen valokuvissa oli vanhojen muotokuvien heijastuksia ja 1800-luvulla Lapin asukkaista otettujen valokuvien kotiinpalautusta. Saastamoisen kokoelman taiteen keskeltä löysin Kari Cavénin teoksen EVP: 60 käytöstä poistettua perunanuijaa.

Palasin Ötzin pariin työnäytöksen houkuttelemana. Mukava nainen nyhersi jokseenkin tuloksettomasti nokkosen varresta kuitua esiin ja joutui puoleksi tunniksi keskustelu/kuulustelu/kommentointi-yritykseni kohteeksi. Ihan mielenkiintoisia juttuja tuli esille ja pöydällä olevia kuitunäytteitä pääsi näpelöimään.

Yritin sitten katsoa Ötzin elämän viimeistä vuotta dramatisoivaa elokuvaa toisen kerran, mutta luovutin taas alle vartissa. Filmi oli liian pitkä (90 min), ääni tuli liian hiljaa ja molemmissa testatuissa näytöksissä oli lapsi, joka halusi puhua koko ajan.

Eli Weegeen annin pintapuoliseen tarkasteluun sain kulumaan vain kolme tuntia. Mukaan lähti kirja Kylä. Keskiaikaa Itämeren rannalla, joka Olof Ångermanin myötä tuli merkitykselliseksi. Pisteet myyjäpojalle, joka tarkasti S-etukortin hallinnan maksuvaiheessa - säästin vielä 2 euroa.

Lähihistoriaa

Perjantain Talouselämä otsikoi juttunsa Rucola korvasi kiinankaalin ja kertoi ruokakaupoissa 20 vuodessa tapahtuneesta muutoksesta. Hyödyllistä luettavaa. Jos keskityn ajattelemaan, pystyn hahmottamaan, että kauppojen tarjonta 1980-luvulla oli erilainen. Mutta muistanko milloin ja minkälaisia muutoksia tapahtui? Korkeintaan einespizzojen tulon, niitä lämmitettiin uunissa eli elettiin aikaa ennen mikroaaltouunia.

Lauantaina ilmestynyt Helsingin Sanomien kuukausiliite analysoi työnantajaani. (Ei, en ole pokerinpelaaja enkä huumekaupassa mukana.) Jutussa keskityttiin juuri niihin vuosiin, jotka olen yrityksen uumenissa viettänyt. Oli hieno päästä lukemaan yhteenveto, joka palautti mieleen omia ajatuksia ja kokemuksia, joiden aikajanalle sijoittaminen ilman tukimateriaalia olisi täysin mahdotonta.

Sunnuntaina viimeistelin historian johdantokurssin harjoitustyötä, isän äitini elämänkertaa. Olin lauantaina soittanut mummolle ja lukenut tekstin tuolloisen tilan. Löytyi yksi huomattava virhe ja sain joitain hyviä täydennyksiä. Yhden aivan viimetingassa. Valittelin, että hänen pitkä opettajauransa oli jäänyt varsin lyhyen merkinnän varaan. Mutta mitä siitä nyt olisi sanomista, samassa koulussa kolmekymmentä vuotta. Mikään ei muuttunut. Mihin mummo totesi tuona aikana opetusryhmän koon laskeneen yli 40:stä oppilassta neljään.

Muutosta on aina ja joka paikassa.

Kerättyä

Strange maps -blogi esitteli äskettäin outona karttana saamelaisen rummun. Aikaisemmin

• Suomi näkynyt germaanisen alueen laitana (yllä),
• Suomi mukana Euroopan blondi-kartoituksessa,
• Suomesta arkkitehtuuria ideaalisen kaupungin osana,
• Suomi NL:n alueena visiossa II maailmansodan jälkeisestä maailmankartasta liittoutuneiden voiton jälkeen,
• Suomi uuden muotoisena jos Natsi-Saksa olisi voittanut sodan,
• Suur-Suomi visiosta,
• Suomen ja Ruotsin rajaomituisuus,
• Suomi ydin-Euroopan kulttuurin ulkopuolella,
• Suomi neitona. (Päiviö Tommilan esityksestä Kuinka Suomi-neidon muotoinen kartta-Suomi syntyi? löytynee lisätietoa.)

Pari viikkoa sitten huomasin Kansallisarkiston luettelohuoneessa tavallista aktiivisemman vierailuryhmän. Iloa oli ilo katsoa ja erikoisimmin pukeutunut nuori nainen jäi mieleen. Niinpä tunnistin hänet jälkikäteen helposti Marshmallows and the Holy Bible -blogin kirjoittajaksi, joka kertoo:

Seminaarityöskentelyymme liittyy jonkin arkiston esittely. Olemme ryhmässä sitten tilanneet aineistoa ja haastatelleet Kansallisarkiston työntekijöitä. Rakastan vanhojen kirjojen tuoksua ja ajatusta siitä, että historiantutkijat ovat vuosikymmenien ajan istuneet samaisessa vanhassa tutkijasalissa. Pyörittelin haltioituneena "Esi-isiemme uskonnon tutkijat" -kansiota käsissäni, joka sisälsi 20- 40-luvun väliltä yksityisiä kirjeitä, salaisia pöytäkirjoja, mielipidekirjoituksia, päiväkirjaotoksia ja valtiollisen poliisin arkistoja. Yhtäkkiä olin täysin löytänyt kutsumukseni. Toki olen ajatellut pitkään sitä, että eläisin kirjoittamalla ja tutkimalla, mutta fyysisesti vanhat dokumentit kädessäni asia oli päivänselvä. Vanhassa suuressa puulattiaisessa talossa, oman rakennetun kirjaston nurkkauksessa selkiyttämässä menneitä, eläytymässä historiaan.

Eeva oli löytänyt tutkimusaineistostaan kannustavan viestin.

Eva Ahl-Waris oli ihastunut på svenska Espoossa esillä olevaan Ötzi-näyttelyyn. (Itse muistan "ihan varmasti" nähneeni kiertonäyttelyn "jossain museossa" "joskus". Pitänee ottaa uusiksi kun näkemys on noinkin hämärä.)

Kirjavinkissä kehuttiin kirjaa Me puolustimme elämää : Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Kirsimaria oli lukenut Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista. Anders Jonsson ihmettelee på svenska miksi hän osti ja luki Verner von Heidenstamin kirjan Karolinerna.

Olli Rehn kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehdessä otsikolla Intohimosta menneen merkitykseen.

Ilari Aalto raportoi opetuskaivaukselta ensimmäisestä päivästä alkaen.

Päivi oli innoissaan paikallismuseon johtajan löytämistä dokumenteista:

Nipusta löytyi aiemmin tontillamme sijanneiden talojen piirustuksia (1800-luvulta), tietoja tontin ja talon historiasta, tontin omistajien nimiä 1700-luvulta asti ja meidän talomme vanhoja asukkaita viime vuosisadan alusta. Oli kertomuksia korttelista, muistelmia 30-40-luvuilta, korttelin nimen historiaa, tietoa Usko Kempistä ja vanhoja kuvia kotikadultamme.

Tiina Miettinen arvioi viime vuonna julkaistua Aino Kallas -kirjaa Ennen ja nyt -verkkojulkaisussa.

Yle uutisoi Satakunnan museoissa järjestettävän Valehtelijoiden klubeja livenä. Voi kun saisin olla katsomassa, oli yksi lapsuuden lemppariohjelmista.

Oulussa ei ole historiaa? Tallinnassa vieraillut Nina purkautuu:

Muutenkin oon katkera ku melkein kaikkialta muualta ku Oulusta löytyy historiaa vaikka millä mitalla. Oulussa sen vähäisetki merkit historiasta on palanee maan tasalle tai muuten vaan hävitetty, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.