Miten merille lähdettiin 1800-luvun puolivälissä?

Fredrika Pietilä vuonna 1865
Museovirasto
CC-BY 4.0

Oulussa 29.10.1837 syntyneen Fredrika Pietilän lyhyehköä kirjaa Kihlatut pidetään jossain määrin omaelämäkerrallisena. Pietilä itse ei tietenkään lähtenyt merille, mutta merimiehen tyttärenä ala oli hänelle tuttu, joten seuraava kirjan pätkä todennäköisesti tavoittelee realismia.

Kuten muistamme oli Antti aina isänsä keralla menossa hevosen perille saati vaan hän kykeni. Äiti oli monta palavaa saanut pyyhkästä otsaltaan pikku Antin lukemisen tähden; sillä niinpian kun pojan oli lukeminen äidin vieressä äidin ensin äännettyä joku kirjain eli tavu, niin poika, kun vaan sattui kuulemaan kärryn kolinan eli reen rotinan pihalta, loi pyytävän silmäyksen äitiinsä, laski kirjan kiini ja kiireemmiten lausui mennessään: "Äiti, kun Antti tulee isoksi, lukee se koko kirjan aivan kannesta kanteen." Pojalla ei viittä kuutta kertaa jalat ottaneet maahan mennessään talliin hevosta korjaan isän kanssa. Päivä päivältä oli äiti tullut huomaamaan pojastaan, jotta siitä työn tekiä tulee; mutta lukeminen, kas se oli vaikea tehtävä.

Kun Antti oli täyttänyt kolmetoista ikävuottansa, näki hän isänsä ensi kerran sairasvuoteella. Yhtenä aamuna ajuri Matin viruessa neljättä päivää tautivuoteella, vaikka perheen niukat varat eivät olisikaan sitä myönnyttäneet, kavahti Antti yht'äkkiä istuimelta sairaan vuoteen vierestä, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hiljaa hänelle: "minä menen merelle äiti." Tavallisesti olit pojan jutelmat lyhyintä laatua eikä hän nytkään muuta virkkanut, odotti vaan äidiltään myödyttävää pään nyökäystä. Mutta, kun sitä ei tullut niinpian, miten toivoi, matkipa entiset sanansa, ehätti oveen lakki kädessä yhä vaan katsoa tuijottaen äitiin. Äiti tiesi hyvin sen, ettei poikansa mene luvatta, tiesi senkin ettei Antin valitsema elinkeino ole muu, kuin ankarin; mutta mikäpä pojasta tässä kotonaki tulee, ajatteli äiti ja leppiästi nyökähytti päätään Antille. Siitä paikasta riensi poika oitis erään hyvä maineisen merikatteinin luo; ilmoitti ankaran halunsa päästä merelle millä palkalla hyväänsä aluksi, kunhan vaan sitenkään voisi huojentaa vanhempainsa surua jokapäiväisestä toimeen tulosta. Laivan johdattaja entuudesta tunsi ajuri Matin rehelliseksi, ahkeraksi mieheksi ja sen nojalla ajatteli samaa pojastaki, joka noin ujostelematta osasi ajaa asiaansa sekä senki etunenässä vanhempansa eduksi.

Hän neuvoi pojan menemään laivan omistajan puheille. Mutta se sattuiki olemaan ruotsalainen sekä mieleltä, että kieleltä eikä poika arvannut mielin määrin kumarrella hänelle. Kova herra ei muuta, kuin ajoi pojan pois luotaan nimitellen sitä suomalaiseksi tolvanaksi. Kova oli vastus ensimäinen vastus. Antti kertoi kaikki rehellisesti äidilleen, joka älyttyään harvasanaisen poikansa puhettavan olleen ainoana syynä, jonka takia ruotsalainen herra patruuni pois ajoi pojan. Äiti ei enempää vitkastellut, vaan pisti kyläkengät jalkaansa, nakkasi mustan pyhänutun hartioilleen ja samosi kiireemmiten patruunia tapaamaan.

Hän oli nuoruudessaan palvellut ruotsalaista herrasväkeä ja oli hyvin tullut tietämään miten oli sanat sovittaminen, jos mieli asian onnistua; semmoisille tulee kumarrella vasten tahtoaanki enemmän, kuin mikä onkaan maullista suomalaiselle luonteelle. Ajurin vaimo toimitti asian poikansa puolesta niin hyvin, että poika otettiin laivaan kajuttapojaksi.

Konfirmaatiopäivän aamu 1850-luvun Oulussa

Fredrika Pietilä vuonna 1865
Museovirasto
CC-BY 4.0

Oulussa 29.10.1837 syntyneen Fredrika Pietilän lyhyehköä kirjaa Kihlatut pidetään jossain määrin omaelämäkerrallisena. Jos näin, niin päähenkilön konfimaatiopäivä vastannee Pietilän omaa kokemusta tai on ainakin realistinen pikkukaupungin pieneläjille.

Kaupungin jotenki valtavan kadun varrella eräässä pienessä talossa myöski oli tavallista kiireempi, mutta se voitettiin kaikessa hiljaisuudessa.

Talon emäntä oli aikaisin aamulla kavahtanut vuoteeltaan; ensi töikseen laatinut tulelle sen niinkutsutun "Johannesjuuston", jota paitsi monessa paikkakunnassa Pohjanmaalla ei osata otaksua Johannesjuhlaa juhlaksikaan. Talon toimekas emäntä kiehutti kauan juustokeittoaan, jotta se tuli helakan keltasta värilleen ja tosi maukasta.

Taloudellisista puuhista Arvolan emäntä, josta tässä on puhe, ennätettyään, sai somasti nuorilla kukilla koristelemaan yhtä pientä pöytää, jolle oli ladottu Kaisulle pyhitetyt lahjat, mitkä hänen piti saamaan sinä päivänä, jona uudistaa kasteensa liiton. Äidin toimittamien ja kummitätien lähettämien lahjojen joukossa oli loistavin kalu neulomarasia, jonka merimies Antti oli Kaisulle tuonut. Wuosia ennen tätä päivää oli äiti itsekseen pyhittänyt tyttärelleen muistokaluja, joiden mukana monta sievää isänki ostamaa kappaletta. Toisinaan oli Kaisu pitänyt epäluuloa äidillään olevan jotaki salattavaa ja kätkettävää muutamassa laatikossa, kun ei sitä milloinkaan avattu hänen nähtensä ja olipa syntymä- ja nimi-päivinään hymyillen arvellutki äidilleen jonku lahjan saatuaan, että tätäkö äitiseni olet niinkauan kätketellyt; mutta vastaukseksi sai aina vaan: "hm, oletko utelias?"

Kaisuki oli jo tuntisen ollut pukeissaan pienessä kammarissaan, vaan tahtoen noudattaa äitinsä tahtoa, hän ei tullut sieltä ulos ennenkun äiti tuli sinne lukemaan aamurukousta. Yht'äkkiä avautuiki ovi suojaan ja äiti tuli sisälle kantaen somaa kukkamätästä seisovaa neljällä jalalla. Kaikki lahjat olit sievästi jos sievästiki soviteltu kukkien keralla pöydälle. Vieraat, jotka iltapäivällä kävivät onnittelemassa Kaisua nyt seurakunnan nuorena impenä, ihmettelivät kukkien järesteellisestä asettamisesta, niinkuin lahjain valitsemisestaki. — Mutta se ei ollut mikään kumma A:n emännälle, joka kotonaan lapsena, vaikka merimiehen tytär hänki, oli saanut erinomaisen huolellisen kasvatuksen, jonka täydellisentämiseksi hän kahdeksantoista vuotisena onnistui päästä palvelukseen erääsen todellisesti sivistyneesen pruukin omistajan perheesen. — Päälle päätteeksi oli Kaisun lahjojen joukossa monta hyvää suomalaista kirjaa. Vanha täti, joka oli tavalla eli toisella tullut hiukan enemmän tuntemaan kansaansa ja Isänmaatansa, kuin monet vertaisensa, oli monen naapurin ihmeeksi ostanut Kalevalan ristitytölleen ja sitäkös katseltiin! Tyttö kiitteli sydämellisesti äitiään sekä lahjoista että laittajan monista vaivan näöistä.

Lyhyen hartaan rukouksen pidettyä äiti koetti muutamilla yksinkertaisilla sanoilla johtaa lapsensa ajatuksia sen suuren, äärettömän pitopöydän valmistajan, Herramme, Vapahtajan puoleen ja siunaten tytärtänsä saatti hän sen rappusille menemään. Siitä palattuaan huoneesensa äiti herahti itkuun ilosta, kun hän vielä tähän päivään saakka oli saattanut säilyttää lapsensa viattomana mailman turhuudelta ja rukoili hiljaisesti Jumalan varjellusta eteenkipäin. Sen jälkeen laittausi hänki menemään kirkkoon.

Kaikki rippilapset kokoontuivat vanhan pastorin luo, sieltä opettajien keralla kirkkoon mennäkseen.

Pastori oli seurakunnan rakkain olento. Hän oli mies, joka ei nyky-ajan muotisaarnaajain tavalla koettanut valloittaa sydämiä; hän vältti olla minkään lahkolaisuuden perustaja eli esimies; hän todella ei ollut riidan synnyttäjä, mutta vakaa rauhan sanansaattaja. Sentähdenpä vakaat, puoluettomat, totuutta harrastavat seurakuntalaiset rakastivat häntä kuin isää. Häntä vieläki, pois mennyttä vesissä silmin kaipaa moni entinen sanankuuliansa, sillä missä hän vaan oli ja vaelsi, ei häntä tarvinnut pelätä, kuin kielitteliää eli kuin jotaki salapoliisia.

Kellon lyötyä 9 astui pastorin pihan portista ulos kadulle kaunis seurue: kolme opettajaa edellä ja pitkä rivi lapsia eli oikeimmin ihania impejä ja uljaita nuorukaisia kolmittain perässä. Kohta toisessa kolmelmassa vasemmalla kädellä astui Kaisumme synkässä mustassa juhlapuvussa; kasvonsa loistit ilosta, silmänsä olit vähän punertavat vaan. Näytti siltä, kun ei minkäänlaisella orjuuttamisella olisi ollut valtaa hänen ylitsensä; kumma kyllä, hänellä oli selvänä kullaki sivistyspykälällä olevan ihmisen kunniallinen tarkoitus; oli selvänä uskontomme perusteet ja hän ei sitä paitsi ollut sidottu niinkutsutuiden sivistyneiden ulkonaiselta teeskentelemiseltä; hänen ruumistaan ei painanut ujous tietämättömyydestä ja sieluansa ei voinut sitoa kukaan. Tuo kaikki oli sivistyneen äitinsä ja kummitädin ansio.

Ihmiset näkivät harvoin tuollaisessa järestössä kirkkoon astuttavan, sentähden oli heitä kosolta kokoutunut pihojen porteille, katujen kulmiin ja huoneiden akkunoihin katsomaan meniöitä.

Lasten leikkiä (ehkä) 1840-luvun Oulussa

Fredrika Pietilä vuonna 1865
Museovirasto
CC-BY 4.0

Oulussa 29.10.1837 syntyneen Fredrika Pietilän lyhyehköä kirjaa Kihlatut pidetään jossain määrin omaelämäkerrallisena ja ainakin jakso pihamaan leikeistä tuntuu todella koetulta:

Kaisun jokapäiväinen leikkikumppani oli ajuri Matin pieni Antti. He olivat tulleet tuttaviksi Matin perheen asuessa Kaisun kotona pienessä kartano-tuvassa. Antti oli ketterä, keltakiharainen pojan nulikka, joka jo hyvin osasi ajaa isän hevosella, milloin vaan hän lähetettiin pienempään ajoon vanhalla mustalla, kuluneella luukonilla. 

Antin ei ollut ylvästeleminen komeasta eikä sievästä kodista; sillä isällä riitti työ-ansioistaan aivan niukasti kodon kaunistamiseksi; olipahan vaan tupatölli rapistuneine porstupäineen ja kartanon perällä lautakoppero hevostallina. Toisinaan kun talon nuori mies Antti, joka oli itse-vieraskohteliaisuus, kokosi kaikki naapuriston avojalkaset poika nallit ja tyttö parat luokseen leikitteleen, saivat tuvan ahtauden takia leikkikammarikseen hieman porstuvan loukkoa. Monta lautaa porstuvan laattiassa oli niin lahoa ja hajonnuttaki, että tuo tuostaki joku vierahista pudota muljahti laattian alle. 

Kyllähän perheen äiti oli monesti itkiä tirahduttanut kyyneliä ja pyytänyt Mattiaan korjaamaan pahimpiakaan rappioita, kun joku oma eli vieras lapsi leikin vauhdissa mennä möksähti porstuvan alle; mutta Matti, joka oli aina menossa kylän työhön, lyhyesti vastasi vaan: "kun joutuu Antti mieheksi", johon poika säisti, "kun tulen isoksi, niin äiti saa uuden tuvan." Tuossa ei ollut sitte sen pitempiä aikoja, kun että äiti voiti milloin voilla, milloin muulla saippualla pienen pudonneen otsaa, nenää, poskia tahi kyynärpäätä, ja leikki alkoi uudestaan.