tiistai 18. lokakuuta 2022

Miten merille lähdettiin 1800-luvun puolivälissä?

Fredrika Pietilä vuonna 1865
Museovirasto
CC-BY 4.0

Oulussa 29.10.1837 syntyneen Fredrika Pietilän lyhyehköä kirjaa Kihlatut pidetään jossain määrin omaelämäkerrallisena. Pietilä itse ei tietenkään lähtenyt merille, mutta merimiehen tyttärenä ala oli hänelle tuttu, joten seuraava kirjan pätkä todennäköisesti tavoittelee realismia.

Kuten muistamme oli Antti aina isänsä keralla menossa hevosen perille saati vaan hän kykeni. Äiti oli monta palavaa saanut pyyhkästä otsaltaan pikku Antin lukemisen tähden; sillä niinpian kun pojan oli lukeminen äidin vieressä äidin ensin äännettyä joku kirjain eli tavu, niin poika, kun vaan sattui kuulemaan kärryn kolinan eli reen rotinan pihalta, loi pyytävän silmäyksen äitiinsä, laski kirjan kiini ja kiireemmiten lausui mennessään: "Äiti, kun Antti tulee isoksi, lukee se koko kirjan aivan kannesta kanteen." Pojalla ei viittä kuutta kertaa jalat ottaneet maahan mennessään talliin hevosta korjaan isän kanssa. Päivä päivältä oli äiti tullut huomaamaan pojastaan, jotta siitä työn tekiä tulee; mutta lukeminen, kas se oli vaikea tehtävä.

Kun Antti oli täyttänyt kolmetoista ikävuottansa, näki hän isänsä ensi kerran sairasvuoteella. Yhtenä aamuna ajuri Matin viruessa neljättä päivää tautivuoteella, vaikka perheen niukat varat eivät olisikaan sitä myönnyttäneet, kavahti Antti yht'äkkiä istuimelta sairaan vuoteen vierestä, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hiljaa hänelle: "minä menen merelle äiti." Tavallisesti olit pojan jutelmat lyhyintä laatua eikä hän nytkään muuta virkkanut, odotti vaan äidiltään myödyttävää pään nyökäystä. Mutta, kun sitä ei tullut niinpian, miten toivoi, matkipa entiset sanansa, ehätti oveen lakki kädessä yhä vaan katsoa tuijottaen äitiin. Äiti tiesi hyvin sen, ettei poikansa mene luvatta, tiesi senkin ettei Antin valitsema elinkeino ole muu, kuin ankarin; mutta mikäpä pojasta tässä kotonaki tulee, ajatteli äiti ja leppiästi nyökähytti päätään Antille. Siitä paikasta riensi poika oitis erään hyvä maineisen merikatteinin luo; ilmoitti ankaran halunsa päästä merelle millä palkalla hyväänsä aluksi, kunhan vaan sitenkään voisi huojentaa vanhempainsa surua jokapäiväisestä toimeen tulosta. Laivan johdattaja entuudesta tunsi ajuri Matin rehelliseksi, ahkeraksi mieheksi ja sen nojalla ajatteli samaa pojastaki, joka noin ujostelematta osasi ajaa asiaansa sekä senki etunenässä vanhempansa eduksi.

Hän neuvoi pojan menemään laivan omistajan puheille. Mutta se sattuiki olemaan ruotsalainen sekä mieleltä, että kieleltä eikä poika arvannut mielin määrin kumarrella hänelle. Kova herra ei muuta, kuin ajoi pojan pois luotaan nimitellen sitä suomalaiseksi tolvanaksi. Kova oli vastus ensimäinen vastus. Antti kertoi kaikki rehellisesti äidilleen, joka älyttyään harvasanaisen poikansa puhettavan olleen ainoana syynä, jonka takia ruotsalainen herra patruuni pois ajoi pojan. Äiti ei enempää vitkastellut, vaan pisti kyläkengät jalkaansa, nakkasi mustan pyhänutun hartioilleen ja samosi kiireemmiten patruunia tapaamaan.

Hän oli nuoruudessaan palvellut ruotsalaista herrasväkeä ja oli hyvin tullut tietämään miten oli sanat sovittaminen, jos mieli asian onnistua; semmoisille tulee kumarrella vasten tahtoaanki enemmän, kuin mikä onkaan maullista suomalaiselle luonteelle. Ajurin vaimo toimitti asian poikansa puolesta niin hyvin, että poika otettiin laivaan kajuttapojaksi.

Ei kommentteja: