Fiktiivinen lisäys kesäsarjaan

Virstanpylväs Esplanaadilla
Charles Riis, HKM CC BY 4.0

Kesän 1876 yleinen näyttely tuli vielä yllättäen vastaan opettavaisessa tarinassa "Työ on miehen kunnia. Erään käsityöläisen elämänvaiheet" (Suomen teollisuuslehti 23-24/1886). Aloituksen perusteella juttu "on aivan tosi, ja kertomuksen sankari on itse kehoittanut minua kirjoittamaan sitä muistoon ja painattamaan Teollisuuslehteen opiksi ja varoitukseksi joka ainoalle nuorelle käsityöläiselle, joka ei ota virastansa vaaria, vaan rupeaa sitä halveksimaan niinkuin hän kerran teki." Halveksinta eli tarinan ikävä käänne liittyi juuri yleiseen näyttelyyn.

Muutaman päivän päästä Heikki jo käveli pönäkkänä valkoiseen liiviin ja hännystakkiin puettuna - ei Rautatienhotellissa kuten Matti Mielonen, vaan - näyttelypaikalla Kaivopuistossa. Silloin oli, näettehän, tuo suuri teollisuusnäyttely Helsingissä. Siellä pidettiin, niinkuin muistamme, näyttelyssä kävijöitä varten suurta ravintolaa, jossa tarvittiin monta juomanlaskijaa sekä muuta palvelijaa, ja näiden joukossa oli Heikki Huittinenkin saanut sijansa.

Nyt virtasi Heikin taskuihin rahaa kuin roskaa, ja nuori nikkarinsälli näki jo kuvituksessaan itsensä ravintolan isäntänä. Nyt ei Heikin mielestä se aika enään ollut kaukana, jolloin hän saisi keppi kädessä pastierailla pitkin "espinaalia" ja kuljettaa käsityngässään kaupungin kauneinta neitosta.

Mutta näyttely-ajan loppupuolella tapahtui jotain, joka vähän liikutti meidän miehen mieltä: Mestari Vyyryläinenkin oli lähettänyt erään kapineen näyttelyyn. Se oli hienosti ja taidokkaasti tehty tamminen kirjoituspöytä. Kaikki sitä ihmeissään katselivat. Sen joka ainoata liitosta ja leikkausta ihmeteltiin, ja Heikki kuuli, kuinka palkintotuomarit kehuivat sen olevan Suomen parhaita taideoppia. Silloin Heikin sydän vähän pamppaili valkoisen liivin alla, sillä kukaan ei voinut aavistaa, että hän juuri, Heikki Huittinen, joka nyt tässä kanteli tyhjiä pulloja, oli tehnyt tärkeimmät työt kapinetta valmistettaessa.

Tuli vielä näyttelypaikalle kenraalikuvernöörikin, ja hän osti pöydän. Mutta ennenkun se vietiin pois, huomasi sen itse keisarikin, joka silloin oli Helsingissä. Ja keisari taputti tyytyväisenä mestari Vyyryläistä olkapäälle. Silloin ukko loi surullisen katseen Heikkiin, joka juuri hännystakki yllä kulki ohitse ja kantoi tarjottimella tyhjiä olutlasia. Silloin tuntui kyllä Heikin sydän-alassa vähän pahalta, ja hän oli vähällä katua, että vaihtoi kunniallisen virkansa tämmöiseen toimeen. Mutta pian ne vanhat ihanat herranunelmat haihduttivat pojan pienet ikävät, ja Heikki kantoi pönäkkänä pulloja aina näyttely-ajan loppuun asti.

Silloin Heikin olikin asia ripustaa herrashansikkaat naulaan. Ravintola näyttelypaikalla suljettiin, ja Heikki haki kellarimestarin paikkaa kaupungin hienoissa hotelleissa. Mutta eihän niihin huolittu kovakouraista puusepänkisälliä - hienoja herroja niihin tarvittiin, ja Heikki hän oli puusepän sälli, vaikka kuinka olisi koettanut hännystakissaan pönäköidä. Juomarahatkin alkoivat loppua. Nyt olisi Heikin tietysti ollut paras palata takaisin höyläpenkkinsä ääreen, mutta siihenkös miehen »vanha-aatami» myöntyi. Ohoh. Ennen Heikki rupesi rengiksi erääsen Robertinkadun varrella olevaan viinakellariin, jossa ajurien ja isvosikkain oli tapana käydä sydämen lämmitystä hakemassa silloin, kun ulkona oli pakkanen tai pyry-ilma.