Kävi sillä tavalla hassusti, että minulta jäi näkemättä Postimuseon sanomalehtinäyttely. Suht tuore vaihtuva näyttely Paketoidut unelmat kiinnosti kuitenkin myös aidosti.
Jo 1700-luvulla yritettiin postimyyntiä, mutta en odottanut näkeväni mainintaa siitä. Sen sijaan hetken kiertelyn ja mietinnän jälkeen totesin olevani pettynyt siitä, että esiinpanossa korostuivat paketit eivätkä unelmat. Lähdin tutustumaan näyttelyyn mielestäni luontevasti vasemman reunan aikajanaa, joka eteni kulkusuuntaani. Näin ensikosketus oli hyvin paperinen. (Paperitavarasta puheen ollen: mikä on ristiside? pitäisikö Postimuseon vierailijan tietää mikä on ristiside?)
Vähäiset esineet olivat vitriineissä kahdessa pömpelissä. Ensimmäisessä esitettiin postimyynnin varhaisvaiheita 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Tämän olisi pitänyt innostaa yhtä paljon kuin tuolloisia kuluttajia, mutta ei. En edes selaillut laminoitua luetteloa.
Valokuvistani tietoa kopsaten. Postimyynti esitettiin alkaneeksi vuonna 1897, jolloin vaasalainen Eino Louhivuori kauppasi kelloja, ompelukoneita ja polkupyöriä sekä helsinkiläinen Daniel Nyblin kameroita ja valokuvaustarvikkeita. Vuonna 1902 vaasalainen O. Teod. Wuorio myi postitse soittimia ja Stockman polkupyöriä. 1903 tamperelainen Nikolai Tirkkonen kankaita ja muotia. Ja sitä rataa. (Nikolai Tirkkosesta tuli mieleen äidistään kirjoittamani teksti parin vuoden takaa.)
Toisessa pömpelissä oli muun muassa kolme postimyyntimuistoa vuonna 2021 tehdystä keräyksestä. Vastaaviin ehkä perustuivat takaseinän videomonitorien dramatisoidut filmit, joissa vihdoin päästiin kiinni unelmiin. Viidestä videomonitorista neljässä pääosassa oli nainen. Museonäyttelyssä ei ehkä sovi kertoa puhallettavan barbaran tilaamisesta?
Videoiden äärellä oloni oli jo varsin tuskainen. Eikö täällä ole todellakaan esitetä postimyyntiluetteloita? No, olihan niitä, kun jatkoi kierroksen loppuun ohittaen kaksi rakennelmaa, joiden sisällön olen jo unohtanut, ja pukeutumis- ja kuvauspisteen, joka ei innostanut selfieyrityksiin. Postimyyntiluettelot olivat esillä sisälletulosta oikealla kädellä. Anttilan luetteloa sai selata muovitaskuihin suojattuna ja kosketusnäyttöpömpelissä olisi ollut selattavaa tunneiksi. Ellen olisi ollut jo näyttelyyn perin harmistunut.
Olisiko näyttelyn voinut rakentaa esimerkiksi neljän tai viiden eri ajan kuluttajan tarinan kertoen ja saada konkretisoitua luettelojen, postiaikataulujen ja tavarakulttuurin muutoksen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti