Eilen SKS järjesti seminaarin Elämäkerta ajassa. Kerron muusta sen tarjonnasta huomenna, mutta referoin ja reflektoin nyt vähän perusteellisemmin Ulla Koskisen osuutta. (Olemme tuttuja yli vuosikymmenen takaa, joten rohkenen tekstissä sinutteluun. Olin myös kuullut vastaavan esityksensä keväällä Uuden ajan alun päivillä eli kertaus oli opintojen äiti.)
Ullan esityksen pointti oli verrata yli kymmenen vuotta sitten valmistuneen väitöskirjansa tekemistä tuoreeseen tietokirjaansa Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin perheen elämä 1500 -luvulla. Kokemushan on takaperoinen verrattuna omaan yritykseeni tehdä tietokirjoiksi tarkoitettujen omakustanteiden jälkeen väikkäri. Joten nauratti, kun Ulla aloitti toteamalla, että väikkärissä ei ollut sivurajoituksia, kun taas kustantaja vaati tietokirjalle maksimipituuden. Minä taas olisin voinut tehdä kuinka pitkiä omakustanteita vaan ja väikkärillä puolestaan on nykyään suositusmaksimipituus. Ainakin Opinahjossa. Niin muuttuu maailma.
Siinä missä minä olen tuskaillut väikkärin johdannon tieteellisten elementtien paikalleen saannissa, Ullasta oli ollut kiva kirjoittaa sinne mielin määrin tietoa. Tietokirjassa (jollaisen Ulla oli kyllä tehnyt aiemminkin) hän joutui keventämään johdannon minimiin.
Elämäkertoja kirjoittaessa olen lähes aina "vanhemman tutkimuksen käytännön" mukaisesti kirjoittanut kronologisesti. (Kollektiivibiografiassa tämä ei onnistu, ks. esim. kirjani Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit, jossa hypin ees ja taas.) Siksi tuntui inan oudolta, kun Ulla esitteli aikajärjestyksen metodina. (Kuinkahan monta kertaa vielä saan ihmetellä erilaisia metodimäärittelyitä. Tällä viikolla tuli vastaan tutkimusmetodi "systemaattinen analyysi", jonka kerrottiin olevan "kokoelma erilaisia tekstianalyyttisia menetelmiä". Sillä metodi ei ole menetelmä?)
Teoriat ja tutkimuskirjallisuuden Ulla oli populaarista kirjasta karsinut. Hän oli kuitenkin pitänyt kiinni kahdesta tieteellisestä seikasta. Kirjaan tuli viitteet ja epävarmoja tai tulkinnanvaraisia tietoja ei ole esitetty varmoina. Tuon verran tieteellisyyttä on meikäläisenkin omakustanteissa ollut. Tutulta kuullosti myös pyrkimys tuoda tekstiin mielenkiintoisia tai hauskoja yksityiskohtia, jotka helpottavat ymmärtämistä. Kuten Ulla totesi, näitä ei tarvitse (eikä niitä saa) keksiä, vaan kyse on lähteiden käsittelyn tavasta.
Taustoituksen määrän ja sijoitus on elämäkerrassa Ullan mukaan tasapainoilua, sillä tarinaa pitää viedä eteenpäin. Vaikea olla eri mieltä, vaikka epäilenkin, että omakustannetuotannossani taustoitus on enimmäkseen jäänyt minimiin. Tosin pidin (toivottavasti) kiinni säännöstä, etten käyttänyt sanoja tai kirjoittanut asioita, joita en ymmärtänyt. Joten, kun Olof Ångerman oli oriinratsastaja, en uskonut ensimmäisen vastaantulleen kuvausta aseman sisällöstä. Ja niin tekstiin tuli möykky käsitemäärittelyä, tarinankuljetuksesta viis. Juuri tästä syystä olen kutsunut tuotantoani fraasilla "ei tiedettä eikä taidetta".
Edelliseen liittyen hymähdin loppupuolella uudelleen, kun Ulla totesi, että "tieteellisellä kielellä tulee toisinaan kirjoitettua sellaista, mitä ei itsekään ymmärrä". On nimittäin aika monta kertaa lukijana tullut ajateltua, että tieteellinen kirjoittaja ei ole ymmärtänyt itsekkään solkkaustaan. Pitää vaan yrittää olla itse sortumatta moiseen. Vaikka kyseinen retoriikka sitten olisikin väitöskirjalle tyypillistä eli myös vaadittua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti