Pitäisikö pyrkiä parempaan?

Kirjoituksestani Historiantutkimuksen tutkimuskäytännöt syntyi lyhyt Twitter-keskustelu ja muutakin ajattelua, joten jatketaan kirjoittaen(kin) ajattelua (yksi historiantutkimuksen metodi, nääs).

Twitter-keskustelun voi tiivistää siihen, että historiantutkimuksen ammattilaiset eivät joko tunnista käytäntöjen julkisen jakamisen arvoa tai kokevat, ettei käytäntöjen kehitykseen ole aikaa eli ettei mitään jaettavaa edes ole. Mielenkiintoisesti ainoa, jota asia oli jo aiemmin kiinnostanut, oli myös henkilö, jolla on taustaa tietotekniikassa. Samu Nyström nimittäin paljasti, että 

"Vuosituhannen vaihteessa suunnittelin alunperin väitöskirjaa historiantutkijoiden käyttämistä tietojenhallintajärjestelmistä & heidän tavoistaan jäsentää ja määritellä tutkimusdataa. Alustavien selvityksien jälkeen päädyin kuitenkin tekemään väitöksen perinteisemmästä aiheesta."

Helsinkiläisenä en voi tietenkään täydellä sydämellä valitella Nyströmin kaupunkihistoriaan kallistunutta valintaa, mutta alkuperäinen ajatuksensa on juuri sitä työtä, jota kaipaan (jonkun muun tekevän). Ehkä vielä löytyy ulkomailta, käynnissä olevan artikkelinkirjoituksen kirjallisuushaku on alkutekijöissään.

Mitä sitten voisi paljastua? Miia Kososen kommentti on valistunut arvaus.

Luulen, vaan en tiedä, että tiedon avoimemman jakamisen pelko on yleistä monilla tieteenaloilla. Etenkin kun kyse on asiantuntijuuden ytimestä: siitä miten työsi teet ja organisoit. Monet tavat eivät edes kestä päivänvaloa - niin kömpelön tehottomia ne ovat. Viimemainitulla viittaan siihen, että nykytekniikan hallitsemisessa vaikuttaa (liikaa) sattuma. Kuka on ehtinyt opetella mitäkin, päätyykö oppi myös virallisille kursseille jne. Ei ihme, että some-verkostot ovat monelle hyvin tärkeä tietolähde ja tapa oppia.

Päivänvalossa kiistellään tiettyjen alojen parhaista toimintatavoista. Adam Ragusea puhui äskettäin videossaan Cooking internet and lifting internet have the same problem siitä, että sisällöntuotannon ehdoilla vängätään detskuista, joilla ei ole todellista vaikutusta lopputulokseen tai vaikutusta ei ainakaan voida todentaa. Mutta hyvin todennäköisesti vastaavia koulukuntakeskusteluja käydään myös keittiöissä ja kuntosaleilla aivan toisella frekvenssillä kuin historiantutkimuksen piirissä. 

Lainaan jälleen johdantolukua kirjasta Avaimia menneisyyteen. Opas historiantutkimuksen menetelmiin (2022)

Samaten pohdinta siitä, missä vaiheessa tutkimusta on syytä aloittaa kirjoittaminen eli millainen on tutkimusprosessi, kuuluu tutkimuskäytäntöihin.(s. 13)

Tätä seuraa viite "Jussi T. Lappalaisen Haluatko historiankirjoittajaksi (2002) tarjoaa hyviä, vaikka osin jo vähän vanhentuneita käytännön ohjeita". Lappalaisen kirjan olen useampaan kertaan tavannut, mutta väikkäriä aloittaessani minulla ei ollut mitään analyyttista käsitystä aineistoläpikäynnin ja kirjoittamisen suhteesta. Lyhyempiä omakustanteita kirjoittaessani minulla on ollut (erityisesti kronologisesti edetessäni) käsitys rakenteesta ja kirjoitustyö on ollut sen tilkintää eli hyppelyä lähteiden ja kirjoittamisen välillä. Toisinaan uudet lähteet ovat hajottaneet (tai niiden olisi pitänyt hajoittaa) aiemman rakenteen, mutta työtavan kyseenalaistus ei ole käynyt mielessä.

Väikkärin aloitin lähes sattumalta intensiivisellä lähdetyöskentelyllä. Kyseessä oli selvä urakka, jonka halusin pois alta. Lisäksi mitään kirjoitettavaa ei ollut ennen läpikäyntiä. Koin kuitenkin hyväksi ratkaisuksi heti ja myöhemmin sen, että keskeytin työn lehteä vaihtaessani ja kirjoitin luonnostelman havainnoistani. Toisaalta myöhemmin huomasin toistuvasti joutuvani vaikeuksiin, jos aloitin kirjoittamisen vain osittaisen lähdeluennan varassa. Aivan liian helposti kirjoitin mielikuvien tai suoraan sanoen mielikuvituksen varassa ja homma piti laittaa kokonaan uusiksi.

Koska minulla ei ole historiantutkimuksen perustutkintoa, jonka seminaarissa olisin saanut käytännön neuvoja, kuten "Ei kannata kirjoittaessaan jättää alaviitteitä tyhjiksi ajatellen, että lisää ne sitten myöhemmin", eikä fyysistä tutkijayhteisöä tukena, oli hieno kokemus vuosi sitten lukea Samu Nyströmin twiitti 

Tästä se alkaa 2! Historiaprojektin hienoin vaihe on, kun arkistotyön jälkeen pääsee kirjoittamaan tulevan kirjan ensimmäiset rivit. Saa viimein päästää päähän kertyneet ajatukset liikkeelle. Heti perään huomasin, että arkistotyöt alkoivat päivälleen vuosi sitten.

ja siitä käynnistynyt keskustelu, jossa Nyström totesi "Joo mä käyn aina pääainaistot läpi ennen kirjoittamista, jotta saan käsityksen kokonaiskuvasta. Muuten voisi helposti iskeä ensimmäisten lähteiden määrittämä polkuriippuvuus ja muutenkin alkupäähän liittyvää ylikorostusta."

Ties mitä muita ajatuksia tästäkin aiheesta olisi historiantutkijoiden keskuudessa, jos joku viitsisi kysyä tai vastata.

Lopetan tämän ajatusharhailun auktoriteettiin nojaukseen. Jorma Kalela totesi kirjassaan Historiantutkimus ja historia (2000) että se, mitä historiantutkija “käytännössä tekee ei ole sitä, mitä hän sanoo tekevänsä eikä kumpikaan näistä ole sitä, mitä metodiesitykset edellyttävät hänen tekevän”. Eli onko sillä metodin aukikirjoituksella/runoilulla loppujen lopuksi mitään väliä?