Urheilumuseon tapaan kotini lähistöllä sijaitsevassa Ratikkamuseossa olen käynyt "joskus", mutta en ole hinkunut takaisin. Suhteeni ratikoihin ei ole kovin lämmin. Mahdollisesti siksi, että jäin (äitini usein kertoman mukaan) ratikan ovien väliin jo ennen syntymääni tai siksi, että lapsuuden Helsingin käynneissä joukkoliikenteellä ei ollut osaa eikä arpaa.
Ratikkamuseo avattiin uusiutuneena maaliskuussa eli en suoranaisesti kiirehtinyt sitä tarkastamaan. Töölö-paikallishistoriaprojektini myötä museolla oli kyllä uutta merkitystä ja tartuin innolla mahdollisuuteen kiivetä varhaiseen vaunuun. Jaksoin jopa lukea kosketusnäyttöjen tekstejä, jotka olivatkin järjellisen mittaisia.
Urheilumuseon aakeuden ja laakeuden jälkeen Ratikkamuseon kronologinen rakenne oli hermolepoa. Kosketusnäyttöjen lisäksi lisätietoa oli vaunujen vastaisella seinällä. Pääasiassa sopiva määrä, mutta jäin kaipaamaan animaatiota, joka olisi visualisoinut ratikkalinjojen kehityksen alusta tähän päivään.
Mutta tärkeintä oli kyllä se, että vaunuihin pääsi sisään. Kun keski-ikäiselle tuotti vaikeuksia selvitä portaista, mitä olisikaan ollut vanhempana? Tietenkään yksinään museoidussa tilassa olo ei vastaa tilannetta, jossa vaunu liukkui täynnä muita ihmisiä ja ympärillä oli kaupunkiliikenne. Kaupungin elämää oli yritetty tuoda tuoreimpaan vaunuun liikkuvan kuvan esityksellä, mutta aika kalpeaksi jäi kokemus.
Kronologian ja raiteiden lisäksi museonäyttelyssä oli selvää jako matkustajista ja henkilöstä kertovaan osaan. Jälkimmäisessä vaunuihin ei saanut kiivetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti