Keskisuomalaisuutta museosta etsimässä

Käväisin tiistaina päiväseltään Jyväskylässä ja satsasin (kahvilataukoineen) lähes neljä tuntia Keski-Suomen museon uuteen perusnäyttelyyn tutustumiseen. (Vanhasta pidin, mutta olen bloginpidon alkuaikojen tyyliin kirjoittanut siitä vuonna 2008 hyvin lyhyesti. Retroilun hengessä aloitin nytkin valokuvaamalla museolle kävellessäni Jyväskylän vanhimman rakennuksen.) 

Perusnäyttely on jaettu kahteen kerrokseen yhteisellä otsikolla Keskisuomalaisuutta etsimässä. Ensisijaisena yleisönä tuntui olevan kävijät, joille ainakin Keski-Suomen sijainti oli ennestään selvä. En nimittäin löytänyt näyttelystä kuin yhden aluekartan, joka sekään ei esittänyt Keski-Suomea. Olin siis alusta alkaen hukassa.

Asiasisältö tosin oli alussa tuttua. Pieneen nurkkaukseen oli rakennettu pedagogisesti mainio setti arkeologiasta. Ekassa vitriinissä esiteltiin erilainen säilynyt aines ja tokassa oli kertomus yhdestä kaivauskohteesta komeine löytöineen. Halutessaan ymmärrystä sai syventää videolla "Saarenpään kaivauksilla", jossa itse kaivauskohteen sijaan rauhallisella keskustelulla selvennettiin monia käytännön asioita. Samalla näytöllä sai pyörimään myös metallinetsijän esittelyn. Ilmeisesti tämän löytämä lintu oli myöhemmin näyttelyssä, mutta silti molemmissa videoissa korostettiin löytöjen päätymistä (lopullisesti) Helsinkiin Kansallismuseon kokoelmiin.

Pieneen tilaan oli saatu mahtumaan myös interaktiivinen osuus kalliomaalauksista. Käden liikkeen tunnistava seinä mahdollisti oman maalausyrityksen, maalausten hahmojen metsästyspelin ja shamaanirumpujen soiton.

Mukavan alun jälkeen näyttelyarkkitehtuuri teki ensimmäisen tepposensa. Tulosuunnasta tuntui loogiselta tutustua vastassa olevaan seinään, jonka rautakauteen viittava teksti oli vasta kauempana edessä. Selän taakse jäi näin kivikausi, jonka vieressä oli myöhäinen rautakausi ja historiallisen ajan alku. Ei onnistunein ratkaisu, minusta. En myöskään pitänyt esinetekstien esiinnaputtelusta kosketusnäytöiltä, mutta - positiivisen kautta - kaikki näytöt toimivat. Näytöillä tarjottiin myös erilaista lisätietoa eli halutessaan näyttelyssä voisi viettää vaikka koko päivän. Joten sinne tänne sijoitetut Aallon jakkarat olivat tarpeen. Positiivista oli myös kronologinen perusrakenne, jossa näyttelyyn saattoi ihan hyvin tutustua lukemalla vain pääkyltit, jotka luonnollisesti nostivat esiin samat seikat, joista oli esitystä. 

Kronologiaan ja valitukseen palaten myöhäisrautakauden esittelyssä kiinnitti huomion aseiden esittely ja vaatettu mieshahmo. Tältä pohjalta seuraavat pätkätkin näyttäytyivät mieskeskeisinä. Vuosina 1500-1700 tehtiin hirsirakennuksia (se, missä elettiin kivikauden rakennusten jälkeen jäi epäselväksi) ja 1700-1850 alkoi peltoviljelyllä ja filmillä, jossa sotilaat ammuskelivat pellolla. 

Viimeksi mainittu ajanjakso sai edellisiä enemmän tilaa ja mukana oli monia teemoja, joten aloin kaivata jonkinlaisia otsikkokylttejä. Esineiden konteksti ja merkitys ei selvinnyt kovin helposti ja välillä esinetietoja piti tökkiä ihan vaan ymmärtääkseen vitriinin pointin. Vasta toisella ohituksella huomasin, että markkinateemassa pyöri ääniraita, jossa luettiin markkinoiden sääntöjä. 

Onnistuneempi erikoisuus oli Jyväskylän perustamiseen siirryttäessä sarjakuvamuotoinen kertomus, jonka olisi paperille painettuna voinut ostaa museokaupasta mukaan. Näyttelyssä ulkopuolisesta merkittävä seminaarin perustaminen jäi kaupungin kehityksen esityksessä sivuosaan. Kirjapainon nähdessäni aloin mediahistorioitsijana kaivata sanomalehtiä, joille olikin muutaman metrin päässä annettu suhteellisen iso tila, jota rikasti räppäysvideo.

Sanomalehdet liittyivät jo kerroksen viimeiseen pätkään 1850-1900, jossa fokus oli vahvasti Jyväskylässä, josta oli esillä iso vuotta 1885 edustava pienoismalli ja muuttuva maaseutu sai marginaaliaseman seinän vieressä.

Seuraavan kerroksen 1900-luku oli esitetty vastaavalla rikkaudella, enkä todellakaan jaksanut kaikkea omaksua. Kotini Muurame-lipasto sai pysähtymään aikaisemman tuotannon ääreen (ks. kuva yllä), Jyväskylän vuoden 1952 pienoismallista etsin mummoni seminaarivuoden asuntoa ja totinen nostalgia iski 60- ja 70-lukujen kohdalla. Yleensä kaasutan oman elinaikani osuuden läpi, mutta nyt jäin pitkähköksi aikaa jukeboxin ääreen soittamaan biisejä ja tanssimaan. (Onneksi tässä vaiheessa olin tilassa yksin, en toki haluaisi ottaa vastuuta sivullisten traumatisoitumisesta.) Jämsänkoskella asumani toinen ja kolmas elinvuosi puskivat tiedostamattomasta muistista?

Keski-Suomen museon perusnäyttely on siis pienistä suunnistusvaikeuksista kärsivä, mutta hyvällä tavalla perinteinen museo. On esineitä ja tietoa. Kaikkea ei voi sanoa mistään.