"Mikä olisi hätänä, jos köyhällä miehellä olisi tuommoinen vaimo"

K. F. Ignatius: Yrjö-Koskinen. Valvoja 11/1903:

Hän oli nimittäin aikaisin mennyt kihloihin isänsä edeltäjän tyttären Sofia Fransiska Fribergin kanssa eikä sentähden tahtonut viivytellä oman kodin perustamista. Nuori pari menikin naimisiin seuraavana vuonna [1854] ja asui aluksi jonkun aikaa Turussa sekä senjälkeen Pietarsaaressa; tänne oli näet Vaasan lukio, jossa Yrjö-Koskinen oli saanut apulaisen paikan, kaupungin palon jälkeen joksikin aikaa siirretty. 

Yrjö-Koskisen puoliso oli paria vuotta miestänsä vanhempi; hänellä oli etenkin myöhemmällä iällään raskasmielinen luonne, joka teki hänet seuraelämässä täydelliseksi vastakohdaksi seurusteluun tottuneelle ja päivänkysymyksiä harrastavalle miehelleen. Usein tuli itselleen tehneeksi kysymyksen, mitenkä nämä kaksi luonnonlaadultaan niin erilaista henkilöä olivat voineet kiintyä toisiinsa. 

Selitykseksi jäi kuitenkin se, että heitä molempia innosti sama lämmin harrastus suomalaisuuden asiaan. Sofia Fransiska Friberg osasi jo lapsuudestaan täydellisesti suomen kieltä. Hänestä tuli sulhasensa ja puolisonsa opettajatar, ja hän se teki mahdolliseksi sen ajatuksen toteuttamisen, että suomen kieli oli oleva perhekielenä heidän uudessa kodissaan. Ystäväinvälisissä keskusteluissa Yrjö-Koskinen usein toi tämän seikan esiin. Hänen rakkautensa ja hellyytensä puolisoansa kohtaan pysyikin muuttumatonna tämän elämän loppuun saakka.

Anna Paasikivi: Sofia Yrjö-Koskinen. Suomen nainen 23/1914

Vietettyään kesää milloin missäkin: Hämeenkyrössä, Karkussa, Sääksmäellä, Yrjö- Koskisen perhe muutti kesäksi 1869 Lopelle, Pietilän taloon, Lopen järven rannalle. Eräänä päivänä lähti koko perhe miehissä ja naisissa tutkimaan järven vastakkaista rantaa, joka kaukoputkella katsoen oli perheenisästä näyttänyt kauniilta; ihastuttiin, kauppa syntyi ja Leppälahti ostettiin sukuun.

Sofia Yrjö-Koskinen, joka tyttöaikanaan oli ottanut osaa maatalouden raskaisiin töihin, ymmärsi heti alussa, minkä työtaakan hän saisi hartioilleen, eikä koko tuuma liene erittäin häntä miellyttänyt. Mutta miehensä ja lastensa vuoksi hän suostui. Lapsilleen hän sanoi: »On kohtuullista, että isä saa omakseen kappaleen sitä maata, jota hän niin suuresti rakastaa.» Ja mitä lapsiin tuli, tiesi hän, että tilapäiset kesäasunnot eivät korvaa läheskään oman talon etuja, kaikkein vähemmän kehitysijässä oleville lapsille.

Vuodesta 1869 asui sitten koko perhe yhdessä Leppälahdella kesäsin lähes kolmekymmentä vuotta [...] Leppälahden rouva oli kuuluisa taloutensa erinomaisesta hoidosta. Hän oli ihanneemäntä: ensimmäisenä aamulla, viimeisenä illalla. Suurempiin askareihin. kuten leipomiseen y. m., nousi hän ylös kello kolmen ajoissa, eikä mitään tärkeämpää askarta jätetty pimeän jalkoihin. Hän teki työtä kuin kaksi, ja pani muutkin tekemään. Hänen toimeliaisuutensa, hänen taitavuutensa kaikissa askareissa ja hänen vaatimattomuutensa omiin mukavuuksiin nähden pani monenkin ajattelemaan samaa, minkä kerran lausui eräs räätäli ollessaan työssä Leppälahdella: »Mikä olisi hätänä, jos köyhällä miehellä olisi tuommoinen vaimo.»

Runsaslukuiselle perheelle ei opettajan palkka ylellisyyttä suonut. Mutta, jos olisi suonutkin, Sofia Yrjö-Koskisen luonne ei sitä suonut. Hän oli säästäväinen, silloin kun täytyi olla; hän oli sitä vielä silloinkin, kun se monen mielestä oli tarpeetonta hänen miehensä jouduttua suuremmille palkoille.

Aviopuolisot eivät sallineet ylellisyyttä omassa elämässään. Lasten kasvatukseen uhrattiin, mitä tarpeelliseksi katsottiin, ulkomaisia opintomatkoja tehtiin. Samaten annettiin tuntuvasti ja usein suomalaisuuden asialle rahallistakin apua. Mutta muuten noudatettiin periaatetta: Ei saa ostaa, mikä on tarpeellista, vaan mikä on välttämätöntä. Emännän järkevä, säästäväinen talouden pito, yhdessä isännän tarkan kirjanpidon kanssa, vaikutti että omaisuus tasaisesti lisääntyi, ja taloutta hoitavalle tästä tulikin pääansio. »Kaikissa hän oli varsinaisena vesipyöränä, joka panee kaiken liikkeelle.» Hänen miehensä antoi tälle täyden tunnustuksensa, teroittipa lapsillekin mieleen, että äidin ansioksi on pääasiassa luettava, jos perhe saavuttaa jonkinmoisen, yli jokapäiväisen tarpeen kohoavan varallisuuskannan.

Miten hyvin Sofia Yrjö-Koskinen lastensa kasvattajana onnistui, todistaa Lopella siihen aikaan yleinen sananparsi äitien kesken: »Lapset, koettakaa olla yhtä kilttejä kuin Leppälahden lapset!» Leppälahden lapsilla oli ankara ja vaativainen, mutta samalla niin lempeä ja herttainen äiti, että lasten ja äidin suhde aikaisesta lapsuudesta läpi koko elämän oli lämmin ja läheinen. Tässä kodissa, niinkuin monessa muussa, ei isä viraltaan, kirjallisilta töiltään ja muilta julkisilta toimiltaan ehtinyt paljoakaan olemaan lastensa kanssa, jonka tähden täydellä syyllä voi otaksua, että Leppälahden lasten »kiltteys» ja mallikelpoisuus etupäässä riippuivat äidiltään saamista neuvoista ja ohjauksista. Kodissa vallitseva vakava, uskonnollinen henki suojeli heitä raittiin ilmakehän tavoin epäterveellisiltä vaikutuksilta. [...]

Niin tarkka kuin Sofia Yrjö-Koskinen olikin taloudessaan, oli hän kuitenkin hyvin avulias tarvitsevia kohtaan. Lopella oli opittu Leppälahden rouvalta neuvoa kysymään ja apua pyytämään jos johonkin tarpeeseen, eikä matkaa koskaan turhaan tehty. Apua annettiin useimmiten töitä jakelemalla, joista päivän hinta maksettiin. S. Y-K. antoi syksyisin ostaa pellavia Tampereelta, joista sitten kehräytti lankoja ja kudotti kankaita. Kesäisin niitä valaistiin kartanon pihamaalla, usein niin monta palaa yhtaikaa, ettei jäänyt nurmella loikojalle suurtakaan tilaa. 

Mutta ei yksistään Lopen apua tarvitsevat ja sairaat olleet hänen hyväntekeväisyytensä esineenä. Helsingistä otti hän Leppälahdelle harva se kesä jonkun ylen rasittuneen ompelijan tai muun työntekijättären voimistumaan ja virkistymään, silmällä pitäen apuatarvitsevan etua enemmän kuin omaa hauskuuttaan. Kerrankin sai hän sinne erään neidin, jonka koko katsantokanta oli niin toisenlainen kuin perheen, että kun esim. oli luettu ääneen kirjaa, josta kaikki pitivät, tämä neiti sanoi kiitoksen asemasta: »kadun että lainasin korvani tuommoisen kuulemiseen.» [...]

»Omillaan tulla toimeen» on aina ollut kelpo emäntien tunnuslause, tietysti siis myös Leppälahden järkevän ja toimeliaan emännän. Kotona tehdyistä livekaloista, makkaroista, leivistä puhumattakaan olivat joulukuusessa palavat kynttilät kotona valettuja, ja lastenlapsille valettiin kullekin kolmihaaraiset joulukynttilät. Harvinaisen komeat, jouluna kukkivat kameliat, todistivat nekin hoitajansa monipuolisuutta.

»Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän, seitsemäntenä on Herrasi, sinun Jumalasi lepopäivä» oli Sofia Yrjö-Koskiselle sääntö, josta hän ei poikennut. Joka sunnuntai kävi hän kirkossa, useimmiten miehensä seurassa. Lasten ei ollut siihen pakkoa, mutta kun äidin läheisyydessä tunsivat niin suloista turvallisuutta, menivät he mukaan.

Sofia Yrjö-Koskinen oli yhden aikansa huomatuimman ja lahjakkaimman miehen puoliso. Yhtä tärkeä ja paikkansa täyttävä kuin hän oli perheen talouden hoidossa ja lastensa kasvattajana, oli hän miehensä puolisona. Y. S. Y-K. ei liene painosta julaissut mitään tärkeämpää lukematta sitä ensin vaimolleen. Yhdessä he oleskelivat Pariisissa vuoden tutkimusmatkalla Y. S. Y-K:n kirjoittaessa professorinväitöskirjaa. Yhdessä he olivat syttyneet tuleen suomalaisuuden suurelle asialle, yhdessä lukivat Snellmanin Saima-lehteä. Ja kun suomalainen runotar viritti ensimäiset säveleensä kansallisella kielellämme, iloitsivat he yhdessä kauniin kesän enteistä. Sekä Oksasen runoja että Kiven teoksia lukivat he suurella ihastuksella.

Myöhemmin, solvausten ja vainon, julkisen ja salaisen aikana seisoi hän lujuudellaan rohkaisten ja uskonnollisuudellaan tukien, miehensä rinnalla.

»Sofia Yrjö-Koskinen oli lujaluontoinen, älykäs, joskin syrjäänvetäytyvä vaimo, jota ilman Y. S. Yrjö-Koskisesta ei koskaan olisi tullut sitä mitä hänestä tuli», lausui minulle eräs perheelle läheinen henkilö.