Eilisellä Aalto HELDIG DH pizzalla Eetu Mäkelän esitys tietotekniikasta humanistisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen tuksena herätti vilkkaan keskustelun. Sen lomassa historiantutkija kysyi Mäkelän mielipidettä IT-tuettomien historiantutkijoiden pienemmistä projekteista aihemallinnuksen tai verkkoanalyysin parissa. Mäkelän vastaus oli harvinaisen selvä: "älkää tehkö". Havaintojensa mukaan historiantutkijoiden aihemallinnuksista paistaa läpi se, että dataa ja metodia ei ole ymmärretty tarpeeksi perusteellisesti ja johtopäätökset ovat näin ollen menneet (ainakin osin) metsään.
Ikävää kuultavaa, mutta ei yllättävää, sillä riskin olen omalla systeemi- ja operaatiotutkimuksen koulutuksellani tunnistanut digitaalista historiantutkimusta seuratessani. Lukiessani tällä viikolla kirjaa Digital Histories. Emergent Approaches within the New Digital History piirsin ensin virtuaalisia kysymys- ja huutomerkkejä alkulukuun nostetun "uuden digitaalisen lähdekritiikin" tarpeen kohdalle. Omassa mielessäni kun TKK:lla oppimani dataeksploraatio ja -tuntemus on olennaisesti samaa kuin historiantutkimuksen lähdekritiikki. Mutta ilmeisesti/ehkä laajennus ei toimi samoin toisin päin.
Siitä kun kuulin Mats Fridlundin ensimmäisen kerran puhuvan digitaalisesta historiantutkimuksen versiosta 1.5 on vuosia, mutta vasta nyt kirjan artikkelista ymmärsin mitä hän todella tarkoitti. Kysymys ei ollut (ainakakaan ainoastaan) työkalusetin laajentamisesta tai laajemmasta käytöstä vaan tietoisesta käytöstä. Että ei (esimerkiksi) tehdä sanahakuja summamutikassa vaan tiedostaen se. mitä on digitoitu ja minkälaisella OCR-tarkkudella. Lisäksi huomioiden erilaiset tavat hakea, kielenkäytön muutos ynnä muuta.
Koska näitä tekijöitä ja valintoja ei yleensä kirjoiteta historiantutkimukseen näkyviin (mikä kirjassa myöskin tuotiin esiin), niitä ei kyseenalaisteta eivätkä käytännöt kehity vaan ne keksitään omatoimisesti uudelleen. Jos keksitään.
Tästä syystä on mielestäni vahingollista, että viime syksyn Digital History in Finland -tilaisuudessa oltiin hengessä "ei digitoitujen sanomaehtien käyttö mitään digitaalista historiantutkimusta ole". Se ei ole uusinta uutta, se ei ole seksikästä sisältöä rahoitushakemuksiin, mutta se on konkreettinen tapa luoda ja omaksua uusia toimintatapoja, jotta historiantutkimus voisi tulevaisuudessa - muiden metodien ohella - tuottaa tietoa myös data-analyysillä. (Millä en tarkoita, etteivätkö esim. taloushistorioitsijat olisi ottaneet tosissaan datan käsittelyn ja analyysin jo vuosikymmeniä. Olin erittäin iloinen, että he olivat päässeet kyseiseen kirjaan, vaikka ovat olleet näkymättömiä ja toisinaan eksplisiittisesti ulossuljettuja Suomen digitaalisesta historiantutkimuksesta.)
Ottaen huomioon, että käsinkirjoitetun tekstin tunnistus etenee vauhdilla monissa aineistoissa, Fridlundin ehdottama hakujen konseptuaalinen ymmärtäminen on entistä tärkeämpää. Olettaen, että on halukkuutta tietoiseen tutkimukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti