Nälästä, jäästä, naisista ja kuolemasta

Parin vuoden tauon jälkeen osallistuin eilen Lahden historiapäiville, joissa meno oli entisensä. Ellei sitten yleisön keski-ikä pari vuotta korkeampi kuin aiemmin.

Pysyin koko päivän ruotsinkielisen ohjelman parissa, jonka aloitti Henrik Forsberg 1860-luvun nälkävuosilla, joita hän tutkii muistamisen näkökulmasta. Katsauksessaan ei tullut esiin mitään ennen kuulumatonta tai unohtunutta, mutta aloin miettiä paikkakuntakohtaisia kuolemalukuja. Haudatuthan merkitään kirkonkirjoihin pääasiallisesti hautauspaikalla, joten miten (hyvin) seurakunnista, joista oli lähtenyt merkittäviä määriä ihmisiä etelään ruuan perään, on päästy selvyyteen heidän kohtalostaan? Kun tunnetusti myöhempinä aikoina esim. siirtolaiset jäivät kirjoihin roikkumaan.

Nälkävuosiin linkittyi Stefan Norrgårdin esitys tutkimuksestaan Turun ilmastosta, josta on käytössä ajankohdan huomioien pitkä havaintosarja 1700-luvun puolivälistä vuoteen 1823. Sen moniuloitteisuudesta Norrgård oli tarttunut Aurajoen jäänlähtöön, joiden aikasarjasta kirjoittamansa artikkeli on pian tulossa julki. Hän vilautti meille kaaviotansa ja kertoi tulkintaansa: ilmasto oli muuttunut 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, kevät tuli yhä aikaisemmin 1920-luvulta alkaen ja 1990-luvulla vielä aikaisemmin, mutta huomattavan vaihtelevasti. Jään odottelemaan Kokemäenjoen vastaavaa käsitteleä, aineistoa kuulemma on.

Lounastauon jälkeen aiheena oli naisen asema. Charlotte Cederbomin väitöskirjan löydökset olivat lokakuisesta esityksestä vielä muistissa, joten tällä kertaa hätkähdin vain SDHK-esimerkistään, jossa 1800-luvun luetteloija oli surutta jättänyt asiakirjan naisen nimen kirjaamatta. Naisia ei siis olisi tarvinnut erikseen kaivaa esiin, ellei heitä olisi aktiivisesti piilotettu.

Sofia Gustafssonin esitys sotilaiden vaimoista pohjautui artikkeliinsa Reunamailla-kirjassa. Mielestäni sen silmäilin läpi, mutta nyt tuli uutena ihan perustietoa. Kuten se, että sukututkijalle hankalia rykmenttien seurakuntia oli nimenomaan värvätyissä rykmenteissä. Tottakai näin, kun ruotusotilaat näkyvät tavallisissa, mutta enpä ole pysähtynyt ajattelemaan. Työn alla olevassa käsikirjoituksessa olen jättänyt esiäitini Stralsundiin, kun aviomiehensä ja poikansa lähtivät linnoituskomennukselle Kalmarin ympäristöön. Gustafssonia kuultua pitänee lisätä "todennäköisesti" pehmentämään tulkintaa, sillä on voinut lähteä mukaankin.

Viimeisessä sessiossa oli kaksi esitystä kuolemasta. Magdalena af Hällström puhui kuoleman kunniasta kolmen valtiollisen hautausprosessin kautta. Hautausprosessin hän määritteli alkavan kuolinvuoteelta ja päättyvän muistomerkkiin. Ensimmäisen esimerkkinsä, Augustin Ehrensvärdin, osalta tähän kului 36 vuotta. Hänen komeat hautajaisensa olivat af Hällströmin mukaan osa Kustaa III:n julkisuuspolitiikkaa vallankaappauksensa jälkeen. Hautajaiskulkue sai nimittäin maksimaalisen näkyvyyden kulkemalla markkinapäivänä Turun läpi.

Toinen mielenkiintoinen esimerkki oli G. M. Armfeltin kuoleman esitys, jonka suhdetta totuuteen kuvaa af Hällströmin käyttämä sana lavastus. Virkamieheksi päätynyt sotilas teki paperitöitä loppuun asti eli ikään kuin kuoli kesken taistelun, kuten kunniakasta on.

Viimeiseksi Mia Korpiola puhui kuoleman oikeudellisista puolista yhdistäen näihin jopa viimeisen tuomion. Hänellä oli useita esimerkkejä 1500-luvulta ja 1600-luvun alusta liittyen ajalle ongelmalliseen murhaajien ja itsemurhaajien ruumiiden loppusijoitukseen. Riikka Miettisen tutkimukset ovat tulleet huonosti luettua, sillä minulle oli uutta, että lain mukaan itsemurhan tehneen ruumis piti jättää koskematta, kunnes kuolinsyyntutkimus vietiin loppuun.

Kuva: Punanen viesti 13/1920