Mallikelpoisella pappismiehellä tulee olla pienet aivot...

Sata vuotta sitten Historiallinen Aikakauskirja ei vielä ollut ihan yhtä tieteellinen ja asiallinen kuin nykyään, vaan siinä julkaistiin poimintoina asiakirjalöytöjä, joilla oli lähinnä kuriositeettiarvoa. Varsinkin, kun ainakin Gunnar Suolahti jätti kirjoituksessaan Apulaisen mainetodistus esimiehestään (HAik 2/1916) lähteensä mainitsematta. Kontekstista päätellen kyseessä on tuomiokapitulissa tms. käsitelty pappien kurinpitojuttu.

"Kirkkohistoria nimiö, aukeama". Kansalliskirjasto

Asiakirjan johdantona Suolahti kertoo, että Rautalammilla pappien välit olivat huonot. Kappalainen Petter Landanus oli syyttänyt kirkkoherra Gregorius Buchtia "kirotusta saituudesta, kavaluudesta ja mammonan palveluksen aiheuttamasta huolimattomuudesta virantoimituksessa". Buchtin mukaan Landanus puolestaan oli "Ilman kirkkoherransa lupaa oli hän pistäytynyt pitäjän rajain ulkopuolella, ei ollut välittänyt hänen määräyksistään ja oli noin vuoden verran pysytellyt poissa kirkkoherran pappilasta, ilmoittaen hyvin yksinkertaisesti, ettei tahtonut olla esimiehensä kanssa missään tekemisissä". Näin ollen kirkonkirjatkin olivat päivittämättä.

Seurakunnassa palvellut apulainen Adolf Fredrik Stenfelt, jonka isä oli Rautalammin nimismies, heitti hanskat tiskiin vuonna 1768 jättämällä pöydälle seuraavan kirjeen. (Rautalammin pappisluettelo ei Stenfeltiä tunne.)

Ote teoksesta Bud: Theol: M: de prudentia pastorali.
Mallikelpoisella pappismiehellä tulee olla pienet aivot, mutta suuri pää, leikattu tukka (peruque), alasluisuneet saappaat ja hänen on käytävä puettuna vanhaan kamlottikauhtanaan, sillä muuten pidetään häntä itserakkaana; hänen kaunistuksekseen riittää se, että hänellä on suuri vatsa ja suu kuin torimatamilla, jos hän päällepäätteeksi osaa valehdella, kehuskella, juopotella, niin silloin hän on oikea pappi, erittäinkin, jos hän vielä taitaa tulla vieraisiin siten, että muodinmukaisesti astuu pöydän luokse, tervehtii isäntää, mutta pitää muita pieninä hiirinä (oik. rottina, råttor). Ei hänen pidä milloinkaan vastata halpa-arvoisempien kysymyksiin, vaan tulee hänen katsoa heitä keltanokiksi, sillä silloin hän on oikeamielisten mielestä viisas. Sanalla sanoen, jos hän kaikessa kykenee muistuttamaan tuota itserakasta kappalaista Landanusta, niin silloin ei ole uskottavissa, että hänen tarvitsee pelätä kenenkään arvostelua, ainakaan ei Belzebub rypistä hänelle otsaansa, ellei mahdollisesti kuoleman hetkellä; oi jospa sellaisia paaveja olisi useita, niin saisipa tyhjä helvetti pian täytensä. Onnellinen se kansa, jolla on sellaiset paimenet.

Kovin esimerkilliseksi papiksi ei tullut Stenfeltkään, sillä Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan hänet on "Erotettu pappisvirasta 1782. Tuomittu yhden vuoden mittaiseen työvankeuteen. Pakeni Kuopion vankilasta, mutta jäi myöhemmin kiinni. † Svartholman linnoituksilla keväällä 1785". Viitteessä on linkki Anu Koskivirran väitöskirjaan ”Sisäinen vihollinen”Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja KarjalassaRuotsin vallan ajan viimeisinä vuosikymmeninä, josta selviää, että

Kirkkoherra Stenfeldtillä oli kannettavaan vielä huomattavasti raskaampi syntikuorma kuin nimismiehellä: sielunpaimenen oli nähty toistuvasti sekä saarnaavan että jakavan ehtoollista kiroillen ja ympäripäissään. Itse asiassa juopottelu ja manailu olivat Stenfeldtille ”kokopäiväinen harrastus”, näin asian ilmaisee Ilmari Manninen laatimassaan Liperin seurakunnan historiassa. Paikallista papeista korkeimman tiedettiin myös pahoinpidelleen kirkkokansaa monesti tarkastusmatkoillaan ja sakaristossa. (s. 238)