Kasvit ja eläimet tulevat ja menevät

Jatkoin eilen Satakunnan Historiallisen seuran seminaarin kuuntelua aamupäivän verran. Ehdottomasti kannatti, sillä Juha Suomisen esitys kasvitulokkaista pääsi hätkähdyttämään.

Suominen aloitti selittämällä itsestään selvyyden, että jääkauden jälkeen (jokseenkin?) kaikki kasvilajit ovat tänne tulleita. (Heräsikö joku jään alle aikanaan jäänyt vielä henkiin?) Tulokkaiksi hän laski kuitenkin vain ne, joiden menestykseen vaikutti ihmisen toiminta maiseman muokkauksessa tai muuten. Pitkin historiaa kasveja on tullut ja mennyt, mikä oli päässyt itseltäni unohtumaan.

Menneitä kasveja ovat m.m. erilaiset rikkaruohot, jotka liittyivät viljelykasveihin. Kun siemeniä alettiin ostaa ulkomailta, mukana tuli uusia kasveja ja vanhat puolestaan hävisivät. Valitettavasti aikaisempien aikojen kasvien siirtymisestä ei ole tietoa eikä Suominen esittänyt teorioitakaan siitä.

Kukaan ei myöskään tiedä, miksi tumma tulikukka kasvaa nyt siellä, missä rautakautisia ketoja oli. Tästä maininnasta tuli mieleen monet kesäyliopiston arkeologiset retket, joilla muutamat ryntäsivät kasvien pariin etsimään juuri näitä menneisyyden elämän jälkiin liittyviä. Ja sitten tuli mieleen mummoni monesti mainitsema Forsbyn Hiisi, jossa ainakin mummon kouluaikoina kasvoi lajeja, joita ei muualla ollut. Liittynee tavalla tai toisella tapaan, jolla niemeä on vuosisatojen ajan käytetty.

Konkreettisena esimerkkinä muutoksesta vuosisatojen aikana Suomisella oli leskenlehti. Vuonna 1773 hyväksytyssä väitöskirjassa Förtekning på finska medicinal-växter tekijä ei tuntenut kuin yhden paikan, jossa kasvoi leskenlehtiä. (Kokemäenjoen rannalla, mahdollisesti Harjavallassa.) Ja nythän sitä on joka paikassa niin tavallisena, että olisin hyvinkin voinut lisätä sen kevään merkiksi johonkin käsikirjoitukseeni.

Andreas Trepte Wikimedia CC BY-SA 2.5,

Toinen aamupäivän puhuja oli Auli Bläuer. Hänellä oli ensimmäisellä kalvollaan otsikko "Muutos on pysyvä olotila", joka summeerasi edellisen esityksen lisäksi omansa. Bläuer puhui tietenkin omasta erikoisalastaan eli eläinten luiden tutkimuksesta.

Esityksessä herätti keräilijä-metsästäjien elämäntavan vaatima osaaminen. Heidät kuten monet muutkin menneisyyden ihmiset mielletään liian usein "yksinkertaisiksi", vaikka todellisuudessa erittäin harva nykyajan ihminen pärjäisi töissään saamatta opastusta.

Loppukeskustelussa tuli esiin siili, joka yleisössä istuneen Mikko Heikkilän mukaan on kielessämme vanha sana, mutta koska siiliä ei syöty eli luut eivät päätyneet nuotioon, emme tiedä milloin eläin on tullut Suomeen.