Eilen alkoivat sunnuntaihin asti jatkuvat Tieteen päivät. Ohjelmassa on joka päivä jotain minua kiinnostavaa, mutta eilen vain yksi sessio: Muistin politiikka.
Siinä ensimmäisenä Ulla Savolainen kertoi tutkimuksestaan vuosina 1944-46 internoitujen saksalaisten ja unkarilaisten muistoista ja yleisestä internoinnin unohtamisesta. Käsitteiden esittely ilmaisuin "representaatioiden kokoelma" ja "tulkinnan skeema" ei minulle täysin auennut, mutta perustulos toivottavasti tuli perille oikein.
Eli miksi internoinninsta ei vuosikymmeniin puhuttu? Ensinnäkin sitä pidettiin ajalleen tavanomaisena ja vähäpätöisenä. Toiseksi ei ollut sopivaa mallia, jolla aiheesta kertoa. Internointileirien vertaaminen keskitysleireihin tai Neuvostoliiton gulageihin ei toiminut eikä ollut selviä pahiksia ja hyviksiä. Kolmanneksi saksalaisuutta ei haluttu tuoda esiin.
(Kun itse mietin, miksei 1802-matkasta ollut säilynyt muistitietoa melkein samanaikaisten keisarimatkojen tapaan, pääsin vain lopputulemaan: "kukaan ei halunnut muistaa eikä muistella". Olisin voinut analysoida enemmän?)
Hilajisuus internoinnista päättyi kun YLE esitti vuonna 2003 Mikko Määttälän dokumentin Vankileirien Suomi. Dokumentissa tuotiin esiin, että internointi ei ollut täysin tavanomainen. Ohjelma kyseenalaisti suomalaisten virkamiesten päätöksiä eli loi vastakkainasettelun internoitujen "uhrien" ja "virkaintoisten roistojen" välille. Voitiin kertoa tapahtuneesta tutuilla tavoilla.
Dokumenttia seurasi Kansallisarkiston selvityshanke, Määttälän tietokirja Vihollisena vangitut ja lehtiartikkeleita. Sekä internoitujen yritys saada korvausta tapahtuneesta. Korvauslaki lopulta säädettiin, mutta Savolaisen haastattatelemat olivat siihen tyytymättömiä. Savolaisen tulkinnan mukaan korvaus nähtiin asian loppuun käsittelynä, jonka pitäisi vaientaa keskustelu, jonka heidän mielestään pitäisi jatkua.
Päätuloksena siis, että hiljaisuus menneisyyden tapahtumasta tai aiheesta voi johtua aktiivisen vaientamisen sijaan siitä, ettei ole kertomisen mallia.
Lopuksi sessiossa puhui Jukka Rantala muistin politiikasta koulujen historian opetuksessa. Edelleen hätkähdän, kun ääneen sanotaan, että historianopetuksen tehtävä kouluissa on ollut luoda kollektiivinen kansallinen identiteetti. (Vrt pakkokoulu) Minulle uutta oli 60-luvun (?) ajatus, että esittämällä suurmieshistoriaa, jossa tavallinen ihminen ei ollut toimija, nuorisoa passivoitiin. Miksi osallistuisi, kun ei aiemminkaan oltu osallistuttu.
Rantala, viitaten opintosuunnitelman sanamuotoihin, väitti, että enää ei kansallisen identiteettirakennuksen pitäisi näkyä Suomen koulujen historian opetuksessa. Tilalle on tullut kulttuurinen identiteetti, mikä moinen sitten lieneekään. Opetuksen tarkoituksena on nyt tiedon käsittelyn oppiminen, erilaisten menneisyyskertomuksien hallitseminen.
Rantalasta ei enää ole nuorison yhtenäiskulttuuria ja muistin politiikka ei enää ole samalla tavalla hallittavissa. Minä näen edelleen menneisyydessäkin niin paljon eroavaisuuksia (maantiede, sosiaalinen ympäristö yms.) etten oikein niele tällaista käsitystä erosta nykymaailmaan, mutta ehkä omassa ajattelussani/muistissani on jotain vinksallaan.
Kuva: Flickr Commons hakutuloksia sanalla memory.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti