Opin tekstistä, ettei kaunokirjallisuutta ole asiasanoitettu ennen 90-lukua, joten oli hyvin ymmärrettävää, ettei Laitalan lista ollut kaikenkattava. Puuttumaan jäi ainakin yksi viime talvena lukemani Pirkko Arhipan dekkari, jonka kaikki henkilöt olivat kaivauksilla Naantalissa. (Näköjään kirjan Unet ansaa asettaa on lukenut joku muukin.)
Otsikosta selviää myös Laitalan tutkimuskysymys, joka ei kata kuvausten realistisuutta, jota tarkastelin yhdestä kirjasta eräässä viime kesän arkeologiakurssin harjoituksessa. Laitalan tulokset kylläkin viittaavat siihen, että realismi on kirjailijoilta enimmäkseen hukassa.
Ammattilaisarkeologit nimittäin kuvattiin kaunokirjallisuudessa outoina ja jopa sosiaalisina hylkiöinä. He suhtautuvat intohimoisesti työhön ja muu elämä jää jalkoihin. Lasten- ja nuortenkirjoissa arkeologihahmot ovat suorastaan koomisia. (Pientä kritiikkiä objektiivisessa tekstissä maistan, kun mainitaan, että Harri Istvan Mäen kirjassa arkeologit ovat löytöjen kätkijöitä eikä löytäjiä.)
Muinaistutkijan rooli tarinoissa on sentään positiivinen. Hänen "löytönsä ja tekonsa tuovat tarinaan jännitystä".
Arkeologian harrastamisen kuvattiin olevan niin helppoa, että "jokainen pystyi yhtäkkisen kiinnostuksen perusteella ryhtymään selvittämään menneisyyden suuria salaisuuksia". Eli "kaunokirjallisuuden perusteella älykkyyden turvin arkeologiaa on mahdollista harrastaa ilman akateemista koulutustakin". Tällaisella imagolla omalta osaltaan ngatiivinen vaikutus ammattilaisten ja harrastelijoiden suhteisiin? Vertaa historiantutkijat?!
Kuvassa arkeologian harrastaja Ranskan matkalla näkemässäni kohteessa. (Kvinna vid resta stenar / menhirer vid Kermario i Carnac, Bretagne, Frankrike. RAÄ, Flickr Commons)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti