Vanhasta talosta

Bussiretkistä oli tänä kesänä sellainen pula, että epätoivoissani ilmoittauduin Helsingin kaupunginmuseon ystävien ohjelmaltaan aneemiseen matkaan Loviisan suunnalle viime lauantaina. Sen jälkimmäisenä kohteena oli Loviisan museo, joka ei ollut sanottavasti muuttunut viime käynnistäni, josta toivottavasti tänne jotain kirjoitin. Silloin vaihtuvana näyttelynä oli Egyptiä, nyt paikallista esihistoriaa.

Ahven- ja Viirankoskelta käsittääkseni amatöörien löytämät metalliesineet olivat vaikuttavimpia. Vietin vitriinin ääressä ylimääräisen hetken ihmetellen ajoituksia, jotka oli ilmaistu 500 jKr/eKr ja 970 jKr/eKr.  Tarkka vuosi, mutta eivät tiedä kummalla puolella ajanlaskua? Minuutin jälkeen muistin olevani kaksikielisellä alueella.

Varsinainen kohde oli Kullan kartano Ruotsinpyhtäällä. En ottanut siitä etukäteen selvää ja epäilin, että sanaa kartano oli taas käytetty löysän puoleisesti. Näin ei kuitenkaan ollut vaan aatelista omistushistoriaa riitti keskiajalta asti. Konkurssi 1800-luvulla vei tilan porvarillisempaan omistukseen ja sistustus edusti 1900-lukua, jonka aikana talossa asuivat pitkäikäiset äiti ja tytär. Bo Lönnqvist selosti meille heidän elämänsä piirteitä, mutta menin nimissä totaalisesti sekaisin. (Onkohan paikan ilmassa jotain ikää pidentävää, oheinen uutinen sanomalehdestä Kotka 28.9.1893)

Tytär testamenttasi  talon metsineen ja maineen perustamalleen säätiölle, joka sääntöjensä mukaan talon ylläpidon lisäksi tukee paikallista ruotsinkielistä kulttuuria. Vuonna 1863 valmistunut päärakennus ei ole museo, vaan auki opintoryhmille. Sen hienointa antia oli pukukokoelma, jota ei ole vielä täydellisesti inventoitu, mutta muutamia konservoituja pukuja oli esillä.

Mutta muuten sisustus oli muutamista arvoesineistä huolimatta silmissäni varsin tavallinen. Tunnen samanikäisiä isoja puutaloja, joiden omistajat eivät ole pyytämässä peruskorjauksia varten rahaa Museovirastolta. Miksi tällaiselle kohteelle niitä pitäisi antaa? Koska bussiretkeläisiä ei saa liikkeelle muuten kuin lupaamalla kartanon?

Tosin Kullaan ei bussiretkeläisiä siis varsinaisesti kaivattu. Selkeästi sanottiin (ja toivottavasti kaikki kuulivat), että valokuvia ei saanut laittaa verkkoon houkuttelemaan (luvattomia) vierailijoita. Tämän perustelun ymmärsin, enkä sitten viitsinyt ottaa omaksi muistoksi edes kuvia aivan-ihanasta leikkimökistä, jossa oli toimiva liesi ja hyvin varustetut astiakaapit. Kuvia ja tekstiä siitä on Arja Paasion kirjassa Unelmien leikkimökit (s. 32-35).

Eli retken ainoa otos ohessa puutarhakierroksen hyttysistä.