Loppunutta ja uutta vuotta

Vuodessa 2010 ei ole loppuvuotta enää sanottavasti jäljellä, joten voidaan tehdä loppukatsaus. Tavoitteiksi asetettiin:

1. toimitan kirjan Tavarantasaajat Österholm ja Sutki painoon ja yritän saada aikaiseksi jonkin sortin markkinointiakin
2. työstän GAG I:tä eteenpäin, antamatta 1700-luvun tuomiokirjojen muodostua esteeksi!
3. luen kotihyllyyn kertyneet historiakirjat ja kippaan epärelevantin osan divariin
4. teen jonkun käsityön saadakseni kineettisen yhteyden menneisyyteen
5. kirjoitan tätä blogia

Löysät oli tavoitteet, mutta vielä löysemmät tulokset:

1. Tavarantasaajat olivat tavoitteita asetettaessa lähes valmiita ja tulivat täten myös painettua. Markkinointia yritin muun muassa tässä blogissa ja kirjan ostaneilla on käsissään keräilykappale - myyntisaldo vuoden lopussa reilusti alle sata kappaletta. Neljä näistä odottaa lainaajia Helsingin kirjastoissa.
2. GAG I eteni hieman, mutta 1700-luvun tekstit mukaanlukien tuomiokirjat olivat yksi etenemisen esteitä.
3. Heh, heh...
4. Ostin kinnasneulan, mutta kun en päässyt työväenopiston kurssille niin itse tekemisen yrittäminen jäi. Jos tätä lukee joku, joka osaisi näyttää kädestä pitäen, niin saa ilmoittautua. (Omin käsin tein kylläkin ensimmäistä kertaa eläissäni melkein oikeaa grafiikkaa. Yhdessä itseäni nuorempien kanssa Ateneumin työpajassa. Lopputulosta voi kutsua naivistiseksi tyyliksi tai piirrustustaidottomuudeksi, katso kuva yltä.)
5. Juu, kirjoitin.

Vuonna 2011...

1. Suoritan aloitetut avoimen yliopiston hissan opinnot loppuun.
2. Tarjoan artikkelia johonkin julkaisuun.
3. Luen kotihyllyyn kertyneet historiakirjat ja kippaan epärelevantin osan divariin.
4. Menen seisomaan oman tiskin taakse Sukututkimuspäiville ja yritän myydä kirjahyllyn päälle varastoitua tuotantoa.
5. Kävelen (vihdoin ja viimein) Petter Sundin askelia jäljitellen Senaatintorilta Tuomarinkylään.
6. Kirjoitan tätä blogia.

Kiitän lukijoita tästä vuodesta ja toivon, että poimintani ja juttuni kiinnostavat ensi vuonnakin! Hyvää uutta vuotta 2011!

Olen Kulttuurikuntopotilas

Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmakalenteriin tutustuminen todisti, että historia on mukana kulttuurissa. Tein tästä rohkaistuneena Ylen sivulla kulttuurikuntotestin. Tulokseni oli 9,36 pistettä:

Olette ylikunnossa.
Kulttuurikuntonne on liian hyvä, olette lievässä ylikunnossa. Teille suositellaan varovaista kohtuullisuutta kulttuurin käytössä.

Tästä ei ole helppo jatkaa.

Koska kulttuurikuntonne jo on riittävän korkea, teille suositellaan kulttuurin ulkopuoliseen elämään perehtymistä, oppaananne omat vahvuutenne ja juuri teille ominaiset tavat ja piirteet.

"Kulttuurin ulkopuolinen elämä", mitä se on? Urheiluako??! Yäk. Onneksi

Antamienne vastausten perusteella on syytä olettaa, että ette usko kovinkaan paljoa siitä, mitä tämä testin tulososio teistä väittää. Ette myöskään välttämättä pidä testin suosituksia itseänne koskevina tai teille mielenkiintoisina. Sen profiilin mukaan, joka teistä on nyt luotu, on todennäköistä, että tulette toimimaan jotakuinkin päinvastoin kuin teille suositellaan. Teidän olisikin syytä olla huolissanne, mikäli näin ei tapahtuisi.

Nuuskasta ja tupakasta

Nuuska on jo laitonta ja tupakat pian tiskin alla. Mitäs mieltä näistä tuotteista oli lempparirunoilijani Jaakko Juteini? Valikoimasta Jaakko Juteinin runoja:

Nuuskasta.

(Yli-maan miehelle.)

Näköisä on nuuska-sarvi
miehen mustassa pivossa.
Koskas joskus joukon silmät
tahdot puolees taivutella,
etsit kunniaa elossa,
vedä väljästä povestas
välähyttäin väärä sarvi,
päätä peukaloos kolista.
Nenäs sovita sininen,
kanna kärsäs kätkettynä
kuivan tupakan tomussa.
Täytä sinä tupakalla
lijat lävet Luojan töissä.
Se on kunnia sinulle,
koska suuret sieramesi
ovat lijaksi likaiset,
joista ruskea, rutainen
neste huulilles heruupi.

Kehoitus tupakkaa polttamaan.

Piippu tekee poika-nulkin
mieleltäkin mieheväksi,
koroittaapi kunniahan,
koska paksu savu-pilvi
kuivat posket pullistaapi,
pöllyääpi puhaldaissa
ulos suusta, sieramista.
Kanna, poika, pienyydestä
piippu-nysä nyrkkisessäs
kotona ja kylässäkin.
Vielä aikas veitses kanssa
lehtisiä leikatessas.
Anna nenäs alttarina
olla aina pyhän sauvun.
Ehk' ei mieldä miehen päähän
tule turhasta tomusta,
eikä öljystä älyä;
mutta mies on merkillinen,
jok' on silmäns' sauvuttanut;
kaunis myös on katseldava,
kuinga kallis omaisuudes
sauvuna nyt sakeana
kymmenessä kiekurassa
kohden pilviä katoopi.

Allekirjoitan molempien runojen loppukaneetit.

Tuli tehtyä

HY AY 2010-2011, Hhs127 Talous ja talouspolitiikka

Eilen oli töistä lähtö hidasta ja totesin toiselle konttorirotalle syyksi esseen viimeistelyn tuskan. "Vain yksi sivu? Ja suomeksi?" kuului toteamus, jonka voimin ryhdistäydyin kotiin päästyä. Luin jo aikaansaadun pumaskan, joka kävi koskemattomana joulunvietossa. Ja ähelsin sen määrämitasta puuttuneen liuskan.

Tällainen kirjoittaminen oli maton kutomista yhdistettynä tilkkutyöhön. En tykännyt. En tykkää lukea yleistäviä historiakirjoja, joissa ei ole lähdeviitteitä. Ja vielä vähemmän yrityksestä omaksua moisesta tekstistä tietoa, niin että sen olisi esseen omaisesti voinut tuottaa omiksi ajatuksiksi. Juttu olisi ollut täysin tuhoontuomittu, jollei kotona olisi sattunut olemaan pari toisen tyyppistä kirjaa, joista sai tukea.

Keskiajan maatalouden valitsin työotsikoista, sillä se oli ainoa, joka tuntui yhtään kiinnostavalta. Yllätyksekseni muuttui mielenkiintoisemmaksi tutustumisen myötä. Teki mieli lukea siitä asiallisempaa kirjallisuutta ja enemmän, mutta yritin pitää itseni aisoissa. Kun on muutama muukin juttu kirjoitettavana.

Niinpä saatuani ensimmäisen ähellykseni valmiiksi, avasin uuden tiedoston ja kirjoitin seuraavasta aiheesta melkein liuskan katsomatta kirjallisuuteen. Ajatukset kulkevat hämmästyttävämmän paljon liukkaammin, kun tietää asiasta jotain jo etukäteen.

Dostojevskin vaimon suomalaistaustan selvittelyä

Maanantaina touhuilin itse jotain muuta ja enkä päässyt osallistumaan SukuForumin mainioon yhteistyöponnistukseen. Yksi kysyi

Tänään 27.12.2010 mainitaan Helsingin Sanomain sivulla C4 "suomalaistaustaisen Anna Grigojevna Snitkinan" olleen avioliitossa kirjailija Fjodor Mihaivolits Dostojevskin kanssa.

Mitähän on mahdettu tarkoittaa Annan (1846-1918) suomalaistaustalla? Wikipedian mukaan hän oli ukrainalaisen isän ja ruotsalaisen äidin Pietarissa syntynyt tytär.

Annan suomalaisuutta lienee selostettu aikaisemminkin, sillä Jaanassa n:o 34 vuodelta 1976 on useampi sivu aiheesta: "Anna Dostojevski suuren venäläisen kirjailijan suomalaisyntyinen puoliso"

Mutta onkohan asiaa myös tutkittu?

Ja parissa tunnissa oli saanut vastauksen. Tätä kirjoittaessakin lukee englanninkielisessä Wikipediassa että Anna "came from a Ukrain-Swedish family", lähteenä painettu kirja. Mutta Turun Sanomien avulla ensin forumilaisille ja sitten minulle selvisi, että Anna linkittyy moneen suomalaiseen sukuun. Ruotsalaisuus oli "vain" hänen omassa päässään eli Annan omien kommenttien perusteella häneen tämä liitetty.

Kansalaisuus kun on määritelmäkysymys. Joka voi perustua vaikkapa kieleen.

Vastoin yleisiä tapojani, sukupuun palanen SukuForumille annettujen ja linkitettyjen tietojen pohjalta.

Anna Grigoryevna Snitkina s. 12.9.1846 Pietari

ä Anna Maria Miltopaeus s. 9.4.1812 Korpilahti (joka ei tuolloin enää ollut Ruotsia)

ää Maria Elisabet Hoffrén
äi Nils Adolf (Nikolai) Miltopaeus

äiä Anna Beata Lindh
äii Johan Miltopaeus, komissiomaanmittari

äiiä Margareta Faberman
äiii Mårten Johansson Miltopaeus, Turun kaupunginvouti

äiiiä Kristina Henriksdotter Boije
äiiii Johan Miltopaeus

Annan valokuva Wikimediasta.

Raumalaiset Tukholmassa 1700-luvun lopulla

Ruotsin valtakunnassa henkilötietojen käsittely oli 1700-luvulla jo ihailtavalla tasolla, mutta välillä prosessit pettivät. Niinpä 13.2.1786 ilmoituksessa sanomalehdessä Inrikes tidningar kuulutettiin Johanna Åbergin asiaa. Tämä raumalaisen porvarin tytär oli asunut jonkin aikaa Tukholmassa ja "osin oman osaamattomuutensa ja osin toisten vian vuoksi" oli palannut Raumalle ilman esteettömyystodistusta. Ja nyt piti päästä naimisiin...

Tilanne päättyi ilmeisesti onnellisesti, sillä Rauman vihityistä löytyy Johanna Åberg, joka meni naimisiin Uudenkaupungin porvarin Zacharias Lundenin kanssa 28.3.1786. Kauppiaan vaimona Johanna saattoi päästä vielä käymään Tukholmassa, josta varmaan oli jo aikaisemman oleskelun perusteella kerrottavaa.

Miten muuten Tukholmaan päätynyt raumalainen pääsi kotiinsa takaisin? Esimerkiksi tarjotumalla palvelijaksi sanomalehti-ilmoituksella. Oheinen julkaistu sanomalehdessä Inrikes tidningar 15.3.1799. Vastaajien tuli osoittaa viestinsä D.G.:lle ja toimittaa se Västerlånggatanin ensimmäiseen vaatemyyntitiskiin oikealla kädellä Jerntorgetilta päin katsottuna. Toivottavasti kunniallisen miehen poika pääsi kotimatkalle.

Tukholmasta kun tuli puhe niin muistutan erinomaisesta sivustosta Stockholmskällan sekä Tukholman kaupunginarkistosta, jonka sivuilta löytyy myös paljon hyödyllistä.

Sitä, mikä oli, ei enää ole

Timo Airaksisen kirjan Saasta - Filosofinen johdatus jätteen todellisuuteen keskellä (s. 94-105) on luku Unohdus museointina. Se loppuu

Museoitu on pelastettu tuholta eikä se enää ole pilallista, saastaa, jätettä eikä romua, mutta se on silti vain pelastettua materiaalia jolla on symbolinen merkitys. Sitä, mikä oli ei enää ole.

Airaksinen myös vertaa arkistoa ja museota:

Arkistolla on salaisuutensa, museossa kaikki on esillä räikeässä valossa. Arkisto on salainen, museo on julkinen. Arkiston tieto vaatii selvitystä, työtä ja ponnistusta. Ei riitä, että katselee. Museo avautuu katseelle eri tavalla. Esineen vieressä on selitys siitä mitä vitriinissä on. Selitys kertoo mitä, missä ja milloin. Sitten katsotaan esinettä ja todetaan että niin se on, nyökytellään ja siirrytään seuraavaan esineeseen.

Teksti herättää museoiden osalta monta ajatusta. Siitä mikä muuttuu kun esine viedään museokokoelmaan ja mahdollisesti asetetaan esille. En tiedä onko arkistotieteen puitteissa mietitty vastaavaa arkistomateriaalin osalta, ehkä kannattaisi?

Kultasormuksesta

Joulupukin tämänvuotisissa tuomisissa oli kultasormus. Se on kulunut työtätekevän miehen kädessä eikä pysy minulla edes peukalossa. Antajan kertomus ja pieneen kilpeen kaiverretut nimikirjaimet kertovat kenen sormessa sormus on ollut. Kultaseppä oli leimoista saanut selvää valmistusvuodesta sekä karaattimääristä ja osasi myös arvioida koristelun käsintehdyksi ja täten arvokkaaksi. Se miten isohko kultasormus oli päätynyt pientilallisen käteen jää arvoitukseksi. Sekä se, mitä sormus hänelle merkitsi.

Minä en ole miehen ainoa jälkeläinen sukupolvessani. Sukumuiston saaminen on hieno asia, mutta melkein heti tuli huono omatunto: kuuluisiko tämä paremminkin jollekin serkulleni tai pikkuserkulleni? Mutta heillä on (toivottavasti) tallessa jotain muuta, eikä kenelläkään meistä käsitystä siitä kenellä on mitä. Sekin yksi tapa pitää kateus kurissa.

Parin sukupolven jälkeen voi sitten joku sukututkija lähteä metsästämään jäänteitä. Ehkä siihen mennessä on menneisyys sen verran unohtunut, että kaikki puhuvat kaikkien kanssa.

Siirtolaisen laivamatka Amerikkaan (2/2)

Jatkona eilen aloitetulle matkakuvaukselle:

Irlannin rannikolla tuli laivaan lukuisa joukko irlantilaisia siirtolaisia, tuntuvasti enemmän kuin kaikkia muita oli yhteensä. Jo kaukaa näki, että irlantilaiset olivat aivan eri rotua kuin englantilaiset. Vaikka he olivat herraskaisesti puettuja, loisti jokaisen olemuksesta sivistymättömyys, typeryys ja alkuperäinen luonnonraakuus. Tuskin olivat he päässeet laivaan, kun hyökkäsivät ruokapöydän kimppuun ahneudella sellaisella, ettei olisi luullut heidän viikkokausiin nähneen ruokaa. Kyllä ei ollut niillä pojilla aavistustakaan kohteliaisuudesta, ei edes yksinkertaisimmista ihmistavoista. Miehet olivat tanakkaa tekoa, lurjusmainen ilme kasvoissa. Naiset maalatuita, mauttoman koreissa pukineissa ja kovin kesyjä, niin peittelemättömän kesyjä, että Helsingissä he olisivat jokaikinen arvelematta joutuneet poliisin kirjoihin -- vaikka ei Helsingissäkään siveellisyys aivan arinta laatua ole. Mutta nämä eivät kaihteneet mitään. Retkuivat milloin minkin miehen kaulassa, olipa se juutalainen tai turkkilainen, ja häpeämättä tarttuivat kiini kehen sattui. Jos eivät onnistuneet saamaan miestä käsiinsä, puristelivat ja maasivat edes toisiaan.

Juutalaisten ja irlantilaisten ruokahalua katsellessa näytti siltä, ettei siivompi väki täällä saa mitään suuhunsa. Kadehdittavia nuo herkut tosin eivät olleet, varsinkaan niin likaisissa oloissa kuin niitä tarjottiin, mutta vanhasta tottumuksesta vatsalla kuitenkin oli omat vaatimuksensa. Molemmat edellämainitut kansallisuudet näyttivät tässä liassa olevan kuin kotonaan. Torakatkin, joita laivan siirtolaisosasto kuhisi täpösen täynnä, olivat heille mieluisia leikkitovereita. Heikäläisten mukana kait niitä alkuaan oli tullutkin laivaan. Onneksi nousi heti ensimäisenä yönä Atlannille tultua hyvänlainen tuuli. Siitä oli seurauksena yleinen oksennuskonsertti. Kaikenkieliset yhtyivät samaan "yöö"-virteen, jota hellittämättömällä hartaudella veisasivat pari kolme vuorokautta yhteen painoon. Irlantilaiset olivat merisairaina kaikki tyyni, samoin juutalaiset, joten heistä ei ollut muuta haittaa ruoka-aikoina kuin että oudonpuoleista pöytäkonserttia pitivät ympärillä olevissa kopeissaan. Meitä se ei häirinnyt eikä säälittänyt vähääkään, meitä pohjoismaalaisia. Söimme hyvällä maulla jos jonkun näköisiä ja makuisia sekotuksia, salaa nauttien niistä kärsimyksistä, joilla kohtalo rankasi vastenmielisiä matkatovereitamme. Vaikka tahtoihan siihenkin lopulta kyllästyä. Kun yöllä satuin heräämään kovemmasta laivan heilahduksesta ja ylt'ympärillä kaikuivat puolen tuhannen siirtolaisen yökötykset -- toiset kiukkuisia, uhkamielisiä, toiset jo masentuneita ja nöyriä -- juohtuivat monasti mieleeni järkevän ihmisen kärsimykset ollessaan suljettuna houruinhuoneeseen, raivoavain hullujen ympäröimänä. Naiset ne osasivat koketeerata meritaudillakin: vetelän ja avuttoman näköisinä makailivat mielestään "plastillisissa" asennoissa, hiukset hajallaan ja paljastellen niitäkin paikkojaan, joita toki muulloin pitivät peitettyinä.

Mutta annas kun pääsi irlantilaislauma taas jaloilleen, niin kyllä sai ruoka kyytinsä. Juutalaiset koettivat pitää puoliaan varastelemalla suoraan laivan ruokavarastosta. Siihen keinoon täytyi meidänkin lopulta turvautua. Kun emme viikkokausiin saaneet suolakalaa, alkoi suolainen silli niin voimakkaasti kummitella mielessä, että kiusaus voitti minut, varsinkin kun Liena, jonka luonto ei koko aikana voinut suvaita siirtolaisruokia, useasti valitti ikävöitsevänsä samaa taivaallista herkkua. Minä tiesin, missä laivaväellä oli avattu sillitynnyri, ja yhtenä pimeänä yönä hiivin sinne, kavalalla välinpitämättömyydellä lähestyin tynnyriä, pistin äkkiä käteni sinne ja syvältä suolavedestä pyydystin rasvaisen sillin. Vilkasin ympärilleni -- ei mitään vaaraa -- kaappasin toisen vielä yksin tein. Oi, miltä ne maistuivat silloin! Oli meillä juhla sinä yönä, Lienalla ja minulla! En olisi ikänä uskonut, että halveksittu silliraukka eräissä tapauksissa voi maistua niin hyvältä. Raamattu sanoo, että "varastettu leipä on makia", mutta kyllä se on poikaa varastettu sillikin.

Pitemmälle en itse jatkanut varkausuraani, vaan ilmaisin löydön ovelalle juutalaispojalle, joka kiitollisuudesta sittemmin aina antoi minulle osan saaliistansa. Liena puolestaan aikaa myöten oppi kerjäämään. Laivan leipureilta hän silmäyksillään vietteli höyryäviä leivoksia, toipa kerran kyökistä kokonaisen lintupaistinkin. Jos tätä matkaa olisi kestänyt kauemmin, niin kelpo kansalaisia Amerikka meistä olisi saanut. Ja sittenkin olimme me viattomimpia koko joukossa. Toiset varastivat ja kerjäsivät monta vertaa enemmän ja julkeammin. Eikä se synniltä tuntunut, kun näki laivan ruokavaroja säästämättä heiteltävän mereen -- ämpärittäin kaadettavan parasta ruokaa, joka luokkamatkustajilta oli jäänyt tähteeksi. Tällainen lienee sääntönä Atlanninlaivoissa, koska suuri parvi kalalokkeja oli tiennyt lyöttäytyä mukaamme, seuraten meitä yli aavan valtameren aina Amerikan puolelle. Heillä oli hyvät päivät. Mutta siirtolaisia kiusattiin nälällä siihen määrään, että pakosta jouduimme sangen arveluttaviin keinotteluihin henkipitimiksemme.

Irlantilaiset, kun näkivät olevansa suurena enemmistönä, alkoivat meritaudista virottuaan hieroa tappelua toisten kansallisuuksien kanssa. Varsinkin juutalaisia he koettivat ärsyttää, syljeskellen kuin poikarakit näitten vaatteille ja kasvoille. Juutalaiset silloin ottivat esille hebrealais-englantilaisen kielitulkkinsa ja huutelivat siitä sopivia herjaussanoja vainoojilleen. Kun kielitulkki loppui, ulvoivat yhteen ääneen kuin arosudet: "huu-uu!" Käsikähmää ei syntynyt, sillä molemmilta puuttui rohkeutta alottaa. Irlantilaisten sivistyskantaa kuvaavana seikkana on lisättävä, että heidän parhaat pukarinsa olivat toisen luokan matkustajia, jotka tällä tavoin syljeskelemällä huvittelivat itseään. Olen aina ollut myötätuntoinen sorretuille irlantilaisille, mutta jos satunnaisesta matkustajaryhmästä saisi tehdä mitään päätöksiä, niin eipä moinen kansa ansaitsisi sääliämme.

Oli Irlannin siirtolaisten joukossa kuitenkin yksi miellyttävä nuori mies, pitkä, solakka, tummasilmäinen soittelija, joka nähtävästi oli sivistynyttä alkuperää. Alituiseen hän huilunsa lempeillä sävelillä huvitteli ikäviä iltojamme. Oikeinpa jäimme suu auki kuuntelemaan, kun sieltä tuli tuttujakin säveleitä, sellaisia kuin "Talvi on nyt laannut raivoomasta" ja "On mulle Suomi suloisin, vaan Häme siitäi kallihin". Tuskin uskoimme korviamme, mutta sitte ajattelimme mahdolliseksi, että nuo sävellykset oli kaukaa ulkomailta Suomeen lainattu. Meistä tuli ystävät tämän irlantilaisen kanssa. Kerran iltahämyssä hän minulle salavihkaa antoi taskustaan keksileivoksen, jonka oli onnistunut jostain laivan nurkasta "kahvaamaan". Minä tähän kohteliaisuuteen vastasin varastetulla sillillä -- ja toveruus oli perustettu.

Juutalaiset soittelivat huuliharppua. Illoin oli kannella kilpasoittajaiset ja tanssiaiset, joissa kumpikin kansallisuus koki panna parastaan. Venäläinen "prissakka" teki hauskan vaikutuksen, mutta yleensä olivat irlantilaiset tanssit viehättävämpiä. Nämä tanssitilaisuudet näyttivät olevan irlantilaisnaisten elämän tärkeimmät hetket. Kaiken päivää he esiintyivät keskentekoisina, sen puolesta että heidän hiuksensa -- luonnostaan varsin kitukasvuiset -- olivat kierrettyinä käherrysneulojen ympärille, joitten välistä paljas päänahka pilkisteli. Mutta illan suussa nuo samaiset "kiharat" töröttivät kaikessa loistossaan. -- Nuoremmat olivat enimmiten rehellisesti hampaattomia -- olivat kaiketi olleet huonoissa tienioissa vielä --; vanhemmilla oli tekohampaat tai omien jäännökset kimaltelevalla kullalla paikattuina. Tällaisessa asussa ynnä paksu puuteripaklaus ja maali päällä he esiintyivät kaikilla ensi luokan kaunottaren eleillä.

Laivassa oli lääkärikin, joka kerran päivässä tarkasti siirtolaiskoppeja. Mies oli jotenkin yhtä tieteellisen näköinen kuin Suomessa eläinvälskärit. Hänen tarkastuksiensa jälkeen näyttivät torakat yhtä virkeiltä ja elämänhaluisilta kuin ennenkin; mätänevä laivan lihavarasto levitti läkähdyttävää löyhkäänsä läheisiin koppeihin, ja pesuastiat pysyivät täynnä oksennusta perille saakka, kun ei kukaan viitsinyt niitä tyhjentää ja puhdistaa. Silmiä pestiin varkain juomavedellä, vaikka siitä oli ankarasti kielletty. Oltiin juovinaan, mutta puhallettiin vesi suusta kämmeniin ja huuhtastiin kasvot. Tarkastuksien ajaksi komennettiin kaikki ylös kannelle, ettei ketään jäänyt valituksia tekemään. Muutamia päiviä ennen maalletuloa lääkäri rokotti niitä, joissa ei näkynyt rokotuksen jälkiä. Varsin vaarallinen temppu, sillä mokoma puoskari voi helposti saada aikaan verenmyrkytyksen. Arvaahan sen, ettei kelvollisen lääkärin kannata olla niillä palkoilla, mitä ahnaat laivayhtiöt maksavat.

Oli laivalla lasarettikin, joka samalla teki putkan virkaa. Eräs viinahullu siellä oli selviämässä ja sittemmin muuan toistakymmentä alottava poika, joka meritaudin tuskissa oli etsinyt juomavettä, mutta saanut käsiinsä suuren viinapullon ja, kuten kerrottiin, erehdyksessä tyhjentänyt sen. Luonnollisesti ei laivan lääkäri voinut pelastaa pojan henkeä, vaan hän kuoli ja haudattiin. Pari lautaa kahden puolen ruumista rautakahleilla kiini ja sitte laivan sivuportista mereen. Olihan siinä pappikin siunausta lukemassa. Ei niin pahaa paikkaa ole, missä ei olisi pappia. Tälläkin laivalla sanottiin niitä olleen kokonaista kolme kappaletta matkustajina. -- Sitte siirtyi lasarettiin pojan äiti, joka oli sairastunut surusta tai pelosta, kun noin kävi pojalle, joka hänen olisi ollut vietävä Amerikassa olevan isän luo. Kun edellä kerrotut sylkemis- ja ulvomisharjoitukset sekä myöhään yöhön kestävät meluisat tanssit pidettiin juuri lasaretin oven ulkopuolella, voi arvata, kuinka rauhallista siellä oli sairastella ja kuoleman kanssa kamppailla. Lääkärillä luonnollisesti ei ollut aavistustakaan siitä, että tuollaiset pikkuseikat mitään vaikuttaisivat heikon potilaan vointiin.

Noitten Venäjän juutalaisten perhe- y.m. suhteista koetettiin laivassa saada tietoja, ettei heitä tarvitseisi kuljettaa takasin Amerikan rannalta. Mutta siinä olikin mutka, kun ei ollut laivassa ketään, joka olisi osannut venäjää ja englanninkieltä. Selvittiin siitä kuitenkin tulkitsemistavalla, joka oli vielä konstikkaampi kuin Suomen kuuluisa käännösjärjestelmä. Eräs suomalaisista osasi venättä, toinen ruotsia ja eräs ruotsalainen englanninkieltä. Suomalainen kysyi venäjäksi ja käänsi vastauksen suomeksi, toinen suomalainen tulkitsi sen ruotsiksi ja ruotsalainen sen käänsi englanninkielelle. Tarkkaa siinä lie tullut, kun asia kulki kolmen tulkin kautta.

Laivamme viipyi 12 päivää Glasgowin ja New Yorkin välillä. Kuului olleenkin alkuaan rahtilaivaksi rakennettu. Jotkut enemmän matkustaneet kehuivat toisia linjoja paremmiksi kuin "Anchor", mutta toisten kertomuksista päättäen ei erotus taida olla suuri. Siirtolaista kohdellaan kaikkialla siirtolaisena.

Maata tulee vähin ikävä, kun viikkomaäriin näkee vain vettä ja taivasta. Ja ihmisiä alkaa kaivata, ollessaan pitemmältä juutalaisten ja irlantilaisten parissa.

Kun parisen viikkoa on suljettuna valtamerenlaivaan, muodostuu se ikäänkuin omaksi maailmakseen, jonkunlaiseksi kokonaisuudeksi, jonka puitteihin täytyy asettaa elämänsä, tahtoipa taikka ei. Ja olihan siinä yhteiskuntaa kerrakseen siinäkin, 1032 henkeä, eli enemmän kuin Naantalin kaupungissa asukkaita. Laivaväkeä oli 130 miestä, lääkärit, parturit, leipurit ja kaikki siihen luettuina.

Harvoin nähtiin toisia laivoja, ehkä puoli tusinaa koko matkalla. Onhan se Atlanti sentään siksi avara, että vaikka samojakin suuntia kuljetaan, ei toisiaan nähdä kuin sattumalta. Liena jo alkoi epäillä, tokko siellä maata onkaan toisella puolella, ja väitti laivan eksyneen pois oikealta kulkuväylältä. Oli täysi työ todistaissa hänelle, että täytyyhän se Amerikka jossain täälläpäin löytyä, koska satojatuhansia suomalaisiakin jo oli sinne siirtynyt samoja teitä, mitä mekin olimme kulkeneet ja mihin meille oli piletti myyty. Nytpä voin kuvitella Kolumbuksen ja hänen toveriensa tunteita, kun ei kukaan ollut ennen kulkenut näitä matkoja. Varma sen Kolumbuksen täytyi olla asiastaan, kun hidaskulkuisilla purjealuksilla uskalsi yrittää ja sitkeästi vaan pyrkiä eteenpäin, vaikka kuukausi meni kuukauden perästä maata näkemättä ja vaikka kaikki toverit epäilivät, koko maailma epäili.

Vihdoin alkoi laivallamme huhu kertoa yhä lisääntyvällä varmuudella, että ennen pitkää jo ruvetaan tulemaan maihin. Eräänä iltana tiedettiin sanoa, että seuraava yö olisi viimeinen merellä. Myöhään me silloin oleskelimme kannella. Ja kun pimeni ilta, niin jopas pilkotti etäältä laivojen merkkitulia useampia, ja vilkkumajakan ystävälliset silmäniskut huomattiin aamupuolella yötä. Nyt ei maa enää voinut olla kaukana. Päivän valetessa nähtiin saaria häämöttävän kaukaisuudessa.

Amerikan rantaa lähestyessä ensimäisinä pöyhistelivät rintaansa -- uhkaavan näköiset patterit. Tekipä se kaikkea muuta kuin vierasvaraisen vaikutuksen. Sodan ja vainon henki on anastanut valtaansa tämänkin "vapauden maan", se ajatus ehdottomasti nousi mieleen noita varustuksia katsellessa. Nolona siellä seisoi Vapauden patsas vallituksien välissä, ikäänkuin olisi itsekin ymmärtänyt, ettei hänellä enää täällä ole oikea sijansa. Se lieneekin vapauden muistoksi pystytetty, kuolleen, menetetyn vapauden.

Siirtolaisten maihinnousu ansaitseisi oikein eri luvun, niin siinä oli paljo mutkia, tarpeetonta, joshan tarpeellistakin muodollisuutta ja raakuutta. Mutta minun kynäni, vaikka se ei ole paha säästämään väriä, on kuitenkin voimaton luomaan tästä oikeata kuvaa vähällä vaivalla. Olisi pitänyt olla valokuvanottaja mukana. Ensinnä meitä ulkona satamassa marssitettiin kannella kuin sotaväkeä. Jälkeenpäin kuulin, että laivaan oli saapunut amerikkalainen lääkäri ja että hän tarkasti terveyttämme tässä marssissa. Minä häntä en huomannut koko otusta, tallustelinhan vain siinä missä muutkin.

Tullimiehet täälläkin penkoivat tavaroitamme, joitten muassa meidät pikkulaivalla lähetettiin "siirtolaispalatsiin" Ellis-saarelle. Se oli avara rakennus ja täynnä väkeä. Joshan vain on joka päivä yhtä paljon tulijoita, luulisi Amerikan piankin saavan täytensä. Viranomaisten kohtelu siellä joka askeleella tarkoitti osottaa meille, kuinka vähän tervetulleita olemme tähän maahan. Varsinkin juutalaisia ja italialaisia näkyivät pitävän lujilla. Paljain päin ja kieli ulkona suusta he kulkivat -- kielestä näet joku asianomainen katsoi terveydentilaa. Meitä ei sentään niin tarkoin tutkittu, vaan nimet kysyttiin ja rahat. Kuului pitävän olla vähintään 30 dollaria taskussa (nykyään pitää olla 50 dollaria, ja muutenkin on siirtolaistarkastusta silloisesta paljo kovennettu), jos mieli päästä eteenpäin. Jollakulla meistä oli se summa, ja silläpä sitä mentiin kaikki. Yksi kun oli läpässyt tarkastuksen, pisti salaa rahat toisen taskuun, tämä taas kolmannen j.n.e. Olihan se niinkuin amerikkalaista alkua amerikkalaiselle elämälle. Kun sitte yksi työnnettiin menemään yhdestä ovesta, toinen toisesta, katosivat meiltä matkatoverimme, niin että heitä emme sen perästä enää nähneet. Jäähyväisittä täytyi erota.

Pilettiä kysyi jokainen vastaantulija, kunhan vain oli ukko. Minua neuvottiin muutamalle luukulle ottamaan loppumatkalla tarvittavia lippuja. Ajattelin, että ovatkohan täälläkin "aamiaisella" ne herrat, jotka tietävät antaa lipun niin kaukaiseen, pieneen ja syrjäiseen paikkaan kuin Nanaimoon, joka ei edes ole Yhdysvaltain alueella. Mutta ei -- eivät olleet aamiaisella. Ensimäinen mies, joka eteen sattui, ryhtyi heti liistaroimaan ja leimaamaan lappuja sellaisella varmuudella ja kätevyydellä kuin olisi kaiken ikänsä tehnyt vain Nanaimon-lippuja. Vajaassa kahdessa minutissa oli valmiina piletti, niin tarkka ja täydellinen, että sillä sai ilman eri maksua vuokra-ajurinkin Chicagossa, kun oli siirryttävä asemalta toiselle. Eri komanto siellä oli kuin Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön konttorissa Helsingissä.

Siirtolaisen laivamatka Amerikkaan (1/2)

Yllä oleva kuva on julkaistu Land och Stad -lehdessä 05.08.1891 kuvatekstinään Siirtolaisen lähtö. August Bernhard Mäkelä, joka kirjoitti mm. nimellä Kaapro Jääskeläinen, muutti vuonna 1901 Matti Kurikan perustamaan Sointula-yhteisöön Kanadaan. Hän palasi Suomeen vuosiksi 1905-1910, ja sen jälkeen hän palasi taas takaisin Sointula-yhteisöön. Kokoelmassaan Iloisia juttuja IV hän kuvaa alkumatkaa:

Suomesta kuljettaa Höyrylaiva-Osakeyhtiö siirtolaiset Hulliin "Arcturus" ja "Polaris" laivoilla. Olin kuullut näitten laivojen surkeudesta niin paljon valituksia, että päätin mennä sen matkan toisessa luokassa. Siellä oli kyllä väljää ja mukavaa, hyvä ruoka ja kohtelu, niin että omasta kohdastani minulla ei ole mitään vihan kaunaa yhtiötä vastaan.

Mutta kaiken tuon mukavuuden me saimme siirtolaisten kustannuksella. Heillä oli ahdasta, likaista, huono ruoka ja vielä huonompi kohtelu. Luulisi tosiaan yhtiön, joka verrattomasti suurimmat matkustajatulonsa saapi siirtolaisista, pitävän heistä edes jonkunlaista huolta. Mutta noita satoja henkiä varten on varattu ainoastaan pieni osasto laivan kokassa, samalla kuin kolme neljäsosaa laivan alasta on annettu muutaman kymmenkunnan luokkamatkustajan herrastelusaleiksi. Siirtolaiset saavat olla sikin sokin, miehet ja naiset kuin sillit tynnyrissä, lapset jaloissa. Vuoteina ilettävän likaiset polstarit ja tyynyt, jotka Hulliin tullessa heitettiin mereen, luultavasti jonkun tarkastuksen pelossa. Ainoastaan muutamilla vuoteilla oli peiteriekaleita -- niin täynnä syöpäläisiä, että melkein itsestään liikkuivat. Ruoka valmistettiin kehnoista aineista, sopat, puurot ja kuorimattomat perunat, sekasin samoihin astioihin, joista niitä tappelulla sai ammentaa kuppeihinsa. Meritaudin vallitessa ruokavarasto aina sai tuntuvia lisiä oksennuksesta, ja kaikki vaan pantiin menemään täydestä. Syötyä kupit ja muut syömäkalut pesemättä koottiin suureen säkkiin, josta ne samanlaisina kaadettiin likaiselle, oksennusta kuohuvalle kannelle, kun taas tuli uuden aterian aika. Näin ollen yhtiö menettelee varsin käytännöllisesti myydessään matkalippuja yksinomaan ruuan yhteydessä, sillä harvalla riittää sisua syödä tällaisissa oloissa montakaan kertaa, joten laivan ruokavarat säilyvät melkein semmoisinaan kuukausmääriä.

Kaiken järjestyksen puute edistää epäsiveellistä elämää matkustajain kesken. Laivaväki on siinä hyvänä esimerkkinä. Naisten sivu merimiehet tuskin kertaakaan pääsevät koskematta heihin ja hyväilemättä. Muita kohtaan heidän käytöksensä on raakaa ja röyhkeää, niin että töintuskin vältetään käsirysyä. Aito suomalainen hävyttömyys esiintyy päällikkökunnankin kohtelussa. Siivo puhuttelu kuuluu harvinaisuuksiin. Suurella huolella on laivojen miehistöksi valittu umpiruotsalaisia, jotta osaisivat mahdollisimman suurimmalla ylenkatseella kohdella suomalaista siirtolaista.

Jos Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön tarkoituksena on ollut järjestää olot tällaisiksi sentähden, että jokaiselle lähtijälle tulisivat mukaan mitä karvaimmat muistot synnyinmaasta ja sen kautta koti-ikävä karkottuisi, on yhtiö täydellisesti onnistunut saavuttamaan tarkoituksensa.

Mutta se ei liene ollut tarkoituksena. Sillä -- nyt vasta seuraa hävyttömyyden huippu -- perille päästessä vaadittiin siirtolaisia allekirjoittamaan todistus, jonka mukaan heitä oli kuljetettu puhtaissa, tilavissa hyteissä, makuutettu hyvillä vuoteilla, olivat saanee kyllältään maukasta ja ravitsevaa ruokaa, nauttineet hyvää kohtelua j.n.e. Tuota todistusta arvatenkin vast'edes käytetään uusien uhrien houkuttelemiseksi. Jotkut ruotsalaiset pöllöpäät siihen tällä kertaa panivat nimensä, mutta suomalaisia ei millään saatu tahallista törkeää valhetta todistamaan. Aikoivat sensijaan Amerikkaan päästyään kyhätä vastalauseen sitä vastaan. Siihen minäkin sydämestäni yhdyn.

Näin menettelee se yhtiö, jonka suomalais-amerikkalainen sanomalehti "Siirtolainen" kertoo "osottaneen todella haluavansa harrastaa siirtolaisten parasta", se kun on lähettänyt erään kapteenin tutkimaan siirtolaisten kuljetusta -- yhtiön omissa laivoissa! Jos yhtiö todella taikka leikillä jotakin parannusta aikoisi, voisivat sen rasvamahat johtajat itse nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa aivan tarpeekseen jo Helsingin tai Hangon satamissa, ilman sen pitempiä tutkimusmatkoja. Mutta sellaisista aineksista kuin tuokin yhtiö on koottu, ei voi mitään parempaa toivoa.

… Enemmän kuin luvallisesti rohkea on sillä miehellä ollut mielikuvitus, joka on teoksensa nimeksi keksinyt sanayhtymän "Iloinen Englanti." Rikas voi Englanti olla, ylpeä vapaista laitoksistaan ja alusmaittensa laajuudesta, valtias merellä ja mikä hyvänsä, mutta iloinen se ei saata olla -- tämä ikuisten sumujen, alituisten sateiden ja ainaisen savun maa. Helvettikin on hauskempi, sillä eihän siellä toki aina sada.

Jo kauas merelle ulottuvat Englantia verhoavat sumu- ja savupilvet. Täytyi uskoa, mitä monasti olin kuullut, että Lontoossa on paljon ihmisiä, jotka eivät ijässään ole kertaakaan nähneet aurinkoa. Kuinkahan suuri nautinto sellaisillakin ihmisraukoilla on Jumalan luonnosta ja elämästään! Jo ensi tutustuminen kivihiilen savuun saattoi minut vihamieheksi koko kivihiilelle. Nyt pidän tuota ainetta ihmiskunnan neljäntenä vitsauksena, yhtä pahana kuin kirkko, viina ja kullan mahti.

Hulliin päästessä kului lähes kokonainen päivä odotellessa nousuvettä, tullauksessa ja siirtolaisten lajittelussa. Eri linjoille menevät jaettiin eri parviin, joista ei ollut lupa mihinkään poistua.

"Ei ne buurit sentään vielä ole kaikkia enkelsmanneja kerinneet ampua", oli jonkun siirtolaisen ensimäinen havainto laiturille tullessa. Olihan niitä siellä vielä koko joukko, pitkiä komeita miehiä. Mutta sodan vaikutuksia tuntui kaikkialla. Hevosiakaan ei ollut enää jälellä muuta kuin niin suunnattoman suuria, ettei niitä oltu saatu mahtumaan mihinkään kuljetuslaivoihin. Niin isoja hevosia ei kukaan meistä ollut ennen nähnyt. Jalatkin olivat paksut kuin kuusen juurakot ja kauhean karvaiset. Mutta pantiinkin niille kuormaa, pienen laivan lasti itsekullekin.

Toinen sodan vaikutus tuntui tullissa. Suomessa oli minulla sellainen käsitys, että Englanti yhä vieläkin on vapaakaupan maa ja että tullaus siellä sentähden on vain muoto-asia. Mutta buurisodan äärettömät kustannukset kootaan väkijuoma-, tupakka- ja kivihiiliveroilla, jonka vuoksi juoma- ja tupakkatavarat nykyisin ovat Englannissa hirveän kalliit. Niinpä maksaisi vaivan kuljettaa niitä aineita muista maista, jos ei olisi tulli esteenä. Salakuljetuksen varalta nuuskitaan matkustajainkin tavarat. Mutta selvästi näkyy, että tämän vapaan maan viranomaiset vastenmielisesti tekevät tehtävänsä, jota he sydämessään pitänevät ala-arvoisena. Ei sinnepäinkään ole sitä innostusta kuin Terijoen tai Valkeasaaren tullimiehillä. Useimmilta he ainoastaan kysäsivät, oliko arkuissa sikareja tai muuta kallista tupakkaa. Jos siihen vastasi kieltävästi, ei arkkuja vaadittu aukasemaan. Mutta joka ei osannut vastata mitään, pian joutui avaamaan. Niinpä suinattiin tarkoin senkin metodistinaisen käsilaukku -- hän kun oli umpisuomalainen -- ja tullimiesten iloksi löytyi siitä sikarilaatikko, mutta tarkemmin tutkittaessa havaittiin sen sisältävän hänen ompelutarpeitansa.

Sitte lähdettiin meitä pimeässä ja sateessa viemään pitkin Hullin kuraisia katuja. Oli siinä kiertelemistä. Oppaamme aina käänteissä laski, että lukumäärä oli täysi, ja väliin jätti meidät hetkeksi seisomaan kadulle siksi aikaa kun itse pistäysi kapakassa ryypyllä. Minkäs hänen teit? Mihinkään et osannut omin päin ja haukkumaan et kyennyt tuntemattomalla kielellä. Toisinaan liittyi saattojoukoksemme likanaamaisia katupoikia, pitäen vihoviimeistä lystiä. Ja syytä heillä oli, sillä hassunnäköistä matkuetta me tosiaan olimmekin. Liena jo alkoi tuskaantua. Mutta hän rauhottui, kun selitin aseman luonnolliseksi. Nyt emme enää olleet ihmisten kirjoissa, vaan siirtolaisten. Toinen luokka mukavuuksineen, ihmisarvoineen kaikkineen oli nyt ollutta ja mennyttä.

Vihdoin tulimme likomärkinä kurjannäköiseen siirtolaismajaan, mutta meitä ei viety sisälle huoneihin, vaan pihalle katoksen alle, koska meidän vielä samana iltana piti päästä junalla jatkamaan matkaa. Täällä tarjottiin kahvia, oikeata siirtolaiskahvia, joka täst'edes oli kauhunamme koko matkan aina perille saakka. Suomessa ei löydy mitään, mitä voisin sen makuun verrata. Mahdollisesti saisi sitä syntymään, jos keittäisi sekasin tervaa, siirappia ja piimänsintua -- kolmia kutakin -- sillä niille kaikille se maistui. Liena joi sitä ainoastaan tämän kerran ja uskoi sillä. Minä maistelin joskus myöhemminkin, siinä hurskaassa toivossa että se ehkä matkan varrella muuttaisi makuansa mutta sitä se ei ihmeeksikään tehnyt. Jos kahvia tahtoo Amerikkaan mennessään juoda, on paras ottaa mukaansa omat kahvit ja kahvineuvot. Ikävä tulee muuten.

Kovalla huudolla ja melulla vietiin kullekin linjalle lähtijät eri juniin. Meitä oli ainoastaan 5 Anchor-linjalle kuuluvaa: Liena ja Kaapro, kaksi maalaria ja yksi kirvesmies, kaikki Helsingistä. Muutaman vaunun sivusta avattiin ovi eri osastoon, johon hyvin mahduimme. Vaunut ovat täällä pian puolta kapeammat kuin Suomessa, jaetut osastoihin, joissa on ainoastaan kaksi vastakkain olevaa penkkiä. Sivuilla olevat ovet, jotka samalla tekevät akkunan virkaa, avataan ja suljetaan ulkoa, joten matkalla ollaan täydellisessä vankeudessa. Kun vaunuissa ei ole juomavettä eikä mitään mukavuuslaitoksia, kävi olo pitemmän päälle varsin tukalaksi. Siihen aikaan kuin tuommoinen vaununmalli on keksitty, lienevät ihmiset olleet umpinaisia. Asemillakaan ei näkynyt missään vettä eikä muuta.

Liikkeelle lähdettyä juna sillä kertaa pyyhkäsi sellaista vauhtia, että päätä huimasi. Pian tällä menolla matka katkiaa. Suuret kaupungit, sellaiset kuin York, Edinburgh, y.m. vilahtivat ohi kuin näyssä vaan. Joillakin asemilla konduktööri reippaasti riuhtasi oven auki, lausui pari kolme sanaa, joista viimeinen aina oli "pliis!" (please = tehkää hyvin!) Silloin näytimme hänelle piletit. Mies leikkasi loven ja katosi, lukiten oven jälkeensä. Mutta muutamalla asemalla konduktööri ei niin vähällä lähtenytkään, vaan piti ovea auki, huitoi käsillään ja huuteli "aut, aut!" Kyllähän me helsinkiläiset sentään senverran tajusimme, että ulos se meitä käskee, mutta luulimme hänen erehtyneen ja huusimme vastaan "Glasgow, Glasgow." Sillä sen tiesimme varmaan, ettei vielä oltu Glasgowissa. Siitä huolimatta konduktööri vaan piti päänsä, ja meidän täytyi poistua. Asemalla osotettiin meille ylöspäin nousevia portaita. Läksimme taivaltamaan. Porrasten yläpäässä alkoi pitkä katettu käytävä, jonka loputtua laskeusimme toisia portaita alas. Silloin olimme taas asemasillalla. Jo pääsi meiltä nauru. Olimme kulkeneet ainoastaan rautatien toiselle puolelle, mutta ylhäältä, ei maata myöten. Kohta saimmekin nähdä, että täällä olisi vaarallista lähteä kiskoille kompuroimaan, niinkuin Suomen asemilla. Junia pyyhki ohi tulimmaista vauhtia, tullen pimeästä ja kadoten pimeään kuin noidannuolet. Ei niille soitettu eikä laulettu, ei ne huutaneet, ei viheltäneet. Amerikan puolella samaten lähtevät ihan äänettömästä päästä. Itse saat pitää varasi, jos mukaan haluat.

Hetkisen odoteltua saapui juna, johon meidät ohjattiin. Ja niin sitä taas mentiin kuin viimeistä päivää. Aamun valetessa huomasimme tultavan Glasgowiin. Asemalla oli agentti vastassa. Hän vei meidät ja tavaramme siirtolaishotelliin, jossa oli joukko Amerikkaan meneviä jo ennen meitä, kolme suomalaista, ruotsalaisia, norjalaisia, Venäjän juutalaisia, saksalaisia, rumaanialaisia, joku ranskalainen, puolalainen j.n.e. Suomalaiset olivat lähteneet "Polariksessa" viikkoa aikasemmin kuin me, mutta rajun myrskyn tähden oli "Polaris" myöhästynyt ja he saaneet viikon päivät odottaa Glasgowissa. Nyt sanottiin päästävän Atlannin laivaan jo puolenpäivän aikoina.

Kokemäeltä Amerikkaan, osa 77

Kokemäellä 30.9.1891 syntynyt Frans Arvid Astala otti ensimmäisen passinsa ulkomaille 25.4.1910 ja toisen 5.6.1913. Tämän jälkimmäisen kanssa hän tuli Quebeciin Grampian-laivalla Glasgowsta 26.6.1913. Hän oli matkalla Michiganiin, joka oli myös edellinen pysyvä osoite. Isä Kalle jäi Kokemäen Kakkulaisiin.

Michiganistä löytyy oikealla nimellä ja Kokemäen lähtöpaikaksi ilmoittanut ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortin täyttänyt Frank Astala. Tuntuu uskottavalta, että kyse on samasta Fransista, vaikka syntymäaika on annettu toiselle päivälle ja vuodelle kuin Kokemäen kastekirjaus.

Kutsuntakortissa on Frank on sinkku pihatyöntekijä. Hän meni naimisiin 21.5.1919 Michiganissa. Morsian Selma oli syntynyt Michiganissä, mutta etunimestään ja vanhempien tiedoista päätellen suomalaistaustainen.

Vuoden 1920 väestönlaskennassa Michiganissa hän ilmoitti työpaikakseen kipsikaivoksen. Kipsiä oli Alabaster-kountissa kaivettu esiin jo vuosikymmeniä ja mineraali oli antanut paikalle nimenkin.

Frank oli vuonna 1920 naimisissa ja perheessä äskettäin syntynyt poika Albert Arvid. Alueen hautausmaistatehdyn inventoinnin perusteella Frans kuoli vielä samana vuonna ja vaimonsa Selma vuonna 1976.

Fransin poika Albert palveli Korean sodassa ilmavoimissa ja kuoli 13.1.1998.

Lähteet:
Kokemäeki rippikirja 1891-1900 s. 1336
Siirtolaisuustilaston materiaali
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Marquette County, Michigan; Roll 1675812; Draft Board: 1.)
“Michigan County Marriages, 1820-1956,” database, FamilySearch (http://familysearch.org/);
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Census Place: Alabaster, Iosco, Michigan; Roll T625_773; Page: 2B; Enumeration District: 181; Image: 585)
Index to small cemeteries & burial sites in Iosco county Michigan
National Cemetery Administration. U.S. Veterans Gravesites, ca.1775-2006 [database on-line].

Hyvää joulua!

Kuva lehdestä Joulupukki (1907)

Porstuat auki

Taannoin esittelin keräämiäni räsymattovarkauksia ja ihmettelin Helsingin ilmiselvästi avoimia ovia. Niitä ihmetteli myös kaupungissa vuosina 1896-97 asunut espanjalainen diplomaatti Angel Ganivet. Hän nimittäin kertoi maanmiehilleen (Suomalaiskirjeitä s. 168):

Ensimmäinen seikka, joka täällä hämmästyttää taloon astuvaa ulkomaalaista, on että ovissa ei ole salpoja, ei riippulukkoja eikä toisinaan lukkoa lainkaan. Minun ovessani on yksinkertainen salpa ja monina öinä se jää auki. Kunnioitus vierasta omaisuutta kohtaan on juurtunut syvään. Sanottaneen, että kun kenelläkään ei ole rahaa kotona, ei ole vaaraa, että varkaat sen veisivät; tämä on totta, mutta myös se, että kun joku haluaa varastaa, hän vie mitä vain käsiin osuu.

Pelkästään avaamalla ulko-oven voisi tehdä hyvän kaappauksen rosvoamalla tamburin eli eteisen, johon jätetään kaikki päällysvaatteet ja kalossit, hatut, sateenvarjot jne., siis kaikki mikä kuuluu toiseen vaatekertaan, joka puetaan ylle ulos mentäessä. Jos käy kymmenellä vierailulla samana päivänä, on kymmeneen kertaan toistettava kaikkien varusteiden riisumis- ja pukemisoperaatio, johon toisinaan menee enemmän aikaa kuin itse vieraskäyntiin. Julkisissa rakennuksissa on tungoksen aikana tambur eli vaatteiden säilytyspaikka suoranainen kadotuksen esikartano. Toisinaan ei ole muuta keinoa, kuin että jokainen laskee päällysvaatteensa mihin vain voi ja luottaa siihen, että löytää ne lähtiessään.

Juutalainen etunimi?

Olen aikanaan kirjoittanut juutalaisista sukunimistä (tai paremminkin niiden olemattomuudesta). Mieleen ei ole tullut sanoa, että Raamatusta mainittuja etunimiä käyttävät sekä juutalaiset että kristityt. En tosin muista yhtäkään sukututkijaa, joka olisi arvaillut etunimestä esi-isää juutalaiseksi. Mutta ammattihistorioitsija voi näköjään tehdä. Teemu Keskisarja kirjoitti kirjassaan Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorista:

Kalliolle hiihteli esimerkiksi Arvi(d) Nikolainen, pitkän veljessarjan kuopus, jonka isä omisti räätäliliikkeen Kaartinkaupungissa ja oli etunimeltään Israel. Ilmeisesti suku oli juuriltaan juutalaista ja hiljakkoin kristinuskoon kääntynyttä.

Juutalaisille tyypillinen ammatti ja etunimi riittivät sukutaustan arvaamiseen ja asiakirjatarkistukset turhan työläitä? Anssi Sinnemäki teki yllä olevan lainauksen Agricolan keskustelupalstalla ja paljasti, että oikean vastauksen Israelin sukutaustasta olisi löytänyt kirkonkirjojen lisäksi painetusta kirjasta. Israel, isänsä ja isänisänsä olivat syntyneet Mikkelissä. Sukunimen -nen pääte rimmaa tämän kanssa hienosti.

Israel-nimestä tein pikaisen Hiski-analyysin Porin ex. lut. seurakunnan kasteista. Hienoista muodikkuutta 1810-luvulla, mutta muuten tasaisen erikoinen valinta.

Yhtään Jeesusta ei muuten Hiskistä löydy. Eli jos siihen etunimeen törmää, niin voinee katsoa suoraan Espanjan ja siirtomaidensa suuntaan. Tämän kertausopin sain tällä viikolla podcastina kuuntelemastani jutusta, jonka voi myös lukea tekstinä Slaten sivulta. Uudempaa tietoa oli se, ettei pyhänä pidettyä nimeä Mariaa käytetty Englannissa etunimenä ennenkuin vuoden 1300 tienoilta alkaen. Tietooni tuli nyt myös se, että suomalaiset paljastuvat saksalaisperäisiksi protestanteiksi siitä, että täällä on käytetty enkelien nimiä Mikael ja Gabriel etuniminä!

Sääuutinen Ahvenkoskelta

Ahvenkoski 22.12.1779: "Viimeiset kolme päivää on ollut perin huonoa säätä. Myrsky on kaatanut puita ja lumentulon kaltaista eivät vanhatkaan muista. Vasta tänään iltapäivällä myrsky alkoi hiljentyä. Ottaen huomioon märän syksyn ja tämän lumimäärän, joka tuli ennen routaa ja tulee sulamaan hitaasti, odotettavissa ei ole kovin hyvää satoa."

Eli kaikille niille, jotka päivittelevät ylenmääräistä talvisään raportointia sanomalehdissä, tiedoksi, että on sitä ennenkin osattu. Yllä oleva leike peräisin sanomalehdestä Inrikes tidningar päiväyksellä 10.1.1780.

Wikimediasta löytyi Ahvenkoskesta kartta "1700-luvulta", raja-asemien mukanaolon perusteella Pikku vihan jälkeiseltä ajalta:

Liikenneanalyysin aika

Ensin oli Liisa

roikkunut Analyticsissa ja tarkistanut MONTA kertaa päivässä kommenttilaatikon siltä varalta että joku viimein olisi sanonut jotain. Ja kun ei ole sanonut niin siihen se kirjoittaminenkin sitten on hyytynyt.

Tästä jatkettiin Filosofian puutarhassa

Miksi teen tätä? Olenko epäonnistunut kun selviää että blogi vetää puoleensa pikemminkin kymmeniä kuin tuhansia päivittäisiä lukijoita, ja kun kommenttiboksi voi olla viikkokaupalla tyhjää täynnä? Onko pk-blogin pitäminen ajanhukkaa? Onko blogini jollakin perustavalla tavalla huonompi kuin suositummat ja kommentoidummat blogit? Pitäisikö minun alkaa miettiä, miten saisin houkuteltua lisää lukijoita? Teenkö jotakin perusteellisen väärin? Kirjoitanko liian pitkiä postauksia? Ovatko aiheeni liian raskaita?

Kaikki eivät lähteneet filosofioimaan, Juha Vuorela raportoi pragmaattisemmin

Tässä blogissa vieraili tammi-marraskuun aikana 2010 noin reilut 51,000 suomalaista kävijää.

Samoin kuin Reija Satokangaskin

Ensimmäiseksi katson, mistä päin Suomea syksyn lukijakunta on: syyskuun alusta lähtien Tuulestatemmattuun (siis pelkkään blogiin) on tultu yhteensä 13 618 kertaa ja noiden käyntien aikana on liki 50000 (49 336) sivun katselua.

Juhan ja Reijan numeroiden jälkeen palaan kahteen ensimmäiseen lohdutusta hakemaan... (Mitä yhteistä on kesähelteillä ja joulukiireillä? Ihmiset tekevät jotain muuta kuin lukevat näitä tekstejä.) Mutta onneksi minulla on muitakin kuin Google analyticsin numeroita analysoitavaksi.

Noin vuosi sitten Tapio Onnela pyysi minua aktivoitumaan Agricola-uutisiin kirjoittamisessa. On ollut ihan mielenkiintoinen kokemus, Tapio on toisinaan innostunut editoimaan otsikoitani ja tekstejäni ja jos olisin ollut tarkkaavaisempi, olisin voinut vaikka oppia jotain hyvien tekstien kirjoittamisesta.

Paljonko on sitten tullut kirjoitettua? Tarkistetaan...

Osastoon Uutisia historiasta vuoden 2010 alusta laskien 48 juttua. Ne, joissa ei ole kommentteja tai muita päivityksiä, ovat saaneet lukukertoja 13-299. Top 5:

1. Tuhannen vuoden takaisen teloituksen uhrien alkuperä selvinnyt(12.03.2010)
2. Tukholmassa erikoinen laivalöytö (27.11.2010)
3. Mirkka Lappalaiselle tunnustuspalkinto(02.09.2010)
4. Norjalle oma "Pompeiji"(07.10.2010)
5. Oulussa paljastettiin noitavainojen uhrien muistomerkki (15.10.2010)

Osastoon Uudet historia-aiheiset mediat 49 inserttiä. Ne, joissa ei ole kommentteja tai muita päivityksiä, ovat saaneet lukukertoja 15-138. Top 5:

1. TV-dokumentti Levänluhdan kadonneesta kansasta (25.11.2010)
2. Suomen historian myytit (21.04.2010)
3. Yhdysvaltalaisia Suomi-aiheisia filminpätkiä vuosilta 1890-1990 (01.07.2010)
4. Uudelleen löytynyt 38 000 kirjeen kokoelma saattaa muuttaa Alankomaiden historiankirjoitusta (24.02.2010)
5. Pukuhistoriaa lehden täydeltä (08.02.2010)
   

Elävä kuva selvästi kiinnostavinta? Vierailijalukuja ovat osaltaan nostaneet Facebook-sivulle tehdyt nostot. FB-sivun ystäviä on tänä aamuna 815, mihin verrattuna juttujen (ei ainoastaan minun kirjoitusteni) avausluvut tuntuvat tosi pieniltä.

Hieman pyöristäen olen kirjoittanut siis kumpaankin Ajankohtais-osastoon jutun per viikko. Todellisuudessa tahti on ollut purskeisempi, mutta ei graafisesti tarkasteltuna kuitenkaan hirvittävän epätasainen:

Motivaatio on toisinaan ollut hukassa näiden tuottamisessa, juuri lukujen alhaisuuden takia. Omassa blogissani saan selvästi enemmän lukijoita, mutta kyllä tuntui hienolta kun pyydettiin kirjoittamaan toisaallekin.

Kyseiseen keskustelusivustoon saa muuten kirjoittaa kuka tahansa rekisteröitynyt käyttäjä.

Historian opetuksen historiasta

H. Gerhard (tod. näk. Hannes s. 1867) kirjoitti Valvojassa 1888 otsikolla Historian opetus kouluissamme. Pyrkimys oli parempaan ja vaikka usein ennen ovat asiat olleet paremmin niin tässä tapauksessa ei ollut menneisyydessäkään kehumista. Gebhard muistelee:

Kun tulin kouluun, pantiin minut ensimmäisellä luokalla lukemaan Gruben kertomuksista Herkuleen sankaritöitä. Niitä piti osata kertoa, ja vielä muistan, kuinka erittäin tärkeänä pidettiin kertomusta siitä, miten kekseliäästi H. puhdisti Augiaan tallin. Tämä oli historian-opetukseni alku. Kun oli muka kylliksi luettu noista "suurista" miehistä, annettiin kolmannella luokalla Melanderin oppikirja käteen. Historialliset termit olivat tietysti meidän mahdottomat ymmärtää, eikä sitä juuri vaadittukaan. Se oppilas sai parhaimmat kiitokset, joka ulkoa osasi Nabopolassarit y.m. Mutta ei tämä innostanut historian lukemiseen, enkä käsitä vielä nytkään, että siitä olisi meidän kehkeytymiselle ollut mitään hyötyä. Seuraavalla luokalla luettiin Vanha aika loppuun. Silloin piti, jos mieli historiaa osata, tietää peräkkäin Rooman kuninkaat, keisarit y.m. hallitsijat sekä sotien alku- ja loppuvuosiluvut.

Samaten sitten läpi koko historian. Kun esim. ristiretkistä luettiin, piti tietää hyvin tarkalleen kaikki pienimmätkin tapahtumat. Mutta sitä vastoin (ainakin kerrattaissa) "hypättiin yli" esitys ristiretkien seurauksista. Keskiajalla sai yhdeltäkin sivulta takoa päähänsä 20 vuosilukua, jotka pääasiallisesti koskivat hallitsijoita, sotija ja sotapäälliköitä. Mutta kun olisi pitänyt puhua esim. katoolisen kirkon merkityksestä, luostareista y.m., niin se tapahtui tavallisesti jokseenkin sivumennen, ja opettaja antoi usein anteeksi tietämättömyyden niissä, kun vaan tiesi erehtymättä peräkkäin ladella (edestakaisin!) vähäpätöisimmätkin hallistijat ja paavit ja heihin kuuluvat vuosiluvut. Uutta aikaa lukiessa samat vaatimukset. Täytyi kumminkin muutamista hallitsijoista tietää, että he olivat "järkeviä ja voimakkaita", jotka, vaikka he kävivät paljon sotia, kumminkin ennättivät "edistää kauppaa ja teollisuutta", "suosia tieteitä ja taiteita" y.m. Mutta hyödyimmekö me tuosta tiedosta, kun emme tietäneet minkälainen kauppa oli ennen häntä ja miten se edistyi hänen aikanaan? Ja onkohan tuo aina niin oikeinkaan, että kuningas yksinään sai toimeen tuommoisen edistymisen ja vilkkauden kaikilla aloilla? Vihdoin tultiin Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin aikoihin. Tarkalleen piti tietää pienimmätkin tapahtumat ja päivämäärät, sekä jokaisen rauhanteon määräykset, jotka tavallisesti muuttuivat jo seuraavana vuonna.

Ja tähän loppui historian lukeminen ... Tähän täytyy minun kumminkin lisätä, että vähää ennen, kuin koulun käynti lopetettiin, luettiin myös Suomen historia, verrattain pikaisesti. Mutta koska Suomella ei ole ollut omia hallitsijoita, niin luetettiin meillä peräkkäin kaikki piispat ja heihin kuuluvat vuosiluvut. Ei kumminkaan tarvittu tuntea piispojakaan enempää kuin vuoteen 1809. "Suomen historia on sen piispojen historia", olisi ehkä voinut sanoa.

Jo vuonna 1869 oli painettu Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Oppikirja Suomen kansan historiassa, joka tarjonnee enemmänkin lukuelämyksen kuin tietoa varsinaisesta aiheestaan. Ainakin alkupuolella on muuta kuin piispoja, ennen kristinuskon tulemista.

Esseetä kuin räsymattoa

HY AY 2010-2011, Hhs127 Talous ja talouspolitiikka

Olen aikanaan kutonut muutaman metrin räsymattoa. Huolettomuuteni (lue: huolimattomuuteni) seurauksena niiden reunat olivat kaikkea muuta kuin napakoita, mutta matot kestivät kuitenkin käyttöä.

Perinteisen maton suunnittelu neuvottiin minulle aikanaan niin, että räsykerät piti asettaa värien ja vahvuuden mukaan sopivaan sarjaan ja ottaa muutama kude kustakin kerrallaan. Kun yksi kerä loppui, paikalle vaihdettiin toinen saman oloinen. Tuloksesta sai jonkinlaisen käsityksen työtä tekiessä, mutta koko todellisuus paljastui vasta kun matto saavutti määrämitan ja otettiin puista. Silloin oli turha itkeä valintoja tai huolimattomuutta.

Historiantutkimus ei juuri koskaan etene niinkuin räsymaton kudonta. Tekstiä vatvotaan ees ja taas, laitetaan paikkaa tuonne ja puretaan toisaalta. Sopiva allegoria löytyisi ehkä öljymaalauksesta, joiden valmistumisen seuraaminen on minusta täysin mystistä.

Mutta jos kirjoitettavana on kolme esseetä à 10 liuskaa ja kirjastokirjoilla palautuspäivänsä? Voisiko ottaa ajatuksen yhdeltä kohtaa, hiukan omaa väliin, sitten vierasta ja jatkaa kunnes sivuja tarpeeksi? Fakta - retorinen kysymys - mielipide1 - mielipide2?

Testasin taloushistorian aiheella 'keskiajan maatalous'. Cameronin Maailman taloushistoriasta pohjaväri alkuluvusta ja raitoja varsinaisesti keskiajasta kertovista sivuista. Tämän jälkeen kudetta koossa aivan liian vähän, mutta silmiin osui kulttuurihistorian tutkielmaa varten lainassa oleva Englannin keskiaikaisia talonpoikaisperheitä kuvaava kirja, josta löytyi lisämateriaalia.

Valitsin aiheen listan ainoana hiukankaan kiinnostavana. Eka lukemisella Cameronin teksti ei tuntunut antavan mitään mielenkiintoista, mutta kun sitä luki uudelleen ja uudelleen kuteita hakien ja sai asioita itselle loogiseen malliin, ajatukset alkoivat liikkua. Olen lukenut niin paljon Suomen maatalouden historiaa, että väistämättä syntyi kaikenlaisia linkkejä ja paljastui tietämättömyyden alueita. Eihän Suomessa ollut koskaan pyörällistä raskasta auraa? Aurattiinko täällä alkuaikoina yhteen vai kahteen suuntaan?

Alussa suunniteltu rakenne (ei yllä kuvattu) toimi melko hyvin, mutta "kutominen" oli perin hidasta. Joka istumalla tuli sivun verran tekstiä, mutta istuntojen väliin jäi aivan liian paljon mietintäaikaa. Jostain pitää keksiä ryhdistäytymiskeino.

Sillä ei se essee edelleenkään valmis ole. Kirjastosta tuli juuri eräpäivämuistutus.

Ei mitään päälle pantavaa

Kun kirjoitin kirjaani Yli-Forbystä Kyläkoskeksi keskityin omien esipolvieni aikaan, mutta yritin tuoda jotain mukaan myös aikaisemmista omistajista. Jotka olivat ruotsalaisia aatelisia, joilla oli niin paljon tiloja, että muutamat tilat Kokemäellä eivät tuntuneet missään. Eli Kokemäkeä koskevat löydöt olivat vähäisiä.

Mutta painetuista DelaGardien arkisto -sarjasta löytyi pätkä

Eli Sofia Juliana Forbuksen yhteyteen kirjoitin ”Muiden tilojen ohella Forsbyn tulojakin varmasti kaivattiin, sillä perheen talous oli heikossa kunnossa 1600-luvun viimeisinä vuosina. Sofia-rouva oli jäänyt Tukholmaan, josta hän kirjoitti miehelleen myyneensä kaiken kullan ja hopean rahaksi ja leiväksi ja käyttävänsä yhtä ja samaa pukua.”

Just joo. Samaisen rouvan vaatekappaleet hyppivät silmille erinäisiä kertoja Riitta Pylkkäsen Barokin pukumuoti Suomessa 1620-1720 –kirjassa. Ne oli testamentattu vuonna 1701. Pylkkänen toteaa (s. 210) ”Kreivitär oli muutamaa vuotta aikaisemmin valitellut köyhyyttään. Hänellä ei ollut muka muuta päälle pantavaa kuin paikattu sininen yönuttu. Jäämistössä oli kuitenkin runsaasti vaatteita, mm. monta mustaa mantou-pukua ...”

Löydettyä

Mursujen kuva kirjasta Suomen maan meripedot maalikuwilla selitetyt

Juha Siro oli lainannut Kirsti Simonsuurelta hienon pätkän:

Tulevaisuuden maailmassa on yhä selvempää, ettei alkuperä voi tarkoittaa enää pelkästään “juuria”, siis esivanhempia ja syntyperää, vaan jotain paljon laajempaa: ihmisen henkisiä sukulaisuuksia, tietämystä, kieltä, kulttuurisia sidoksia, mielikuvia kotipaikasta joka voi olla syntymäpaikka, viimeisin asuinpaikka tai “henkinen koti”. Tätä kautta kysymys alkuperästä tulee erääksi tekijäksi poliittisissa ratkaisuissa, ja edellyttää tulevilta poliitikoilta huomattavaa kulttuurista tietämystä ja sivistystä.

Kokoomusnuoret olivat neljä vuotta sitten käyneet Porvarillisen työn arkistossa.

Väkerrystä-blogin kirjoittaja oli käynyt keväällä Museoviraston arkistossa ja kokenut turhautumisen hetkiä:

Kun mallipalat aikoinaan on arkistoitu, ystävällinen arkistointihenkilö on asetellut mallipalat tukeville taustapahveille niin, että valmista neulepintaa näkyy mahdollisimman paljon. Tarkoittaa käytännössä sitä, että monesti se kaikkein kiinnostavin osa, eli keskeneräinen puoli, se viimeinen silmukka, josta langankulun helpoiten erottaa, onkin piilossa taustapahvia vasten!

Marko Leppänen täydensi syksyisen Helsingin sanomien Kuukausiliitteen Tattarisuo-artikkelia.

Blogissa Järki ja tunteet runoutta koulunkäynnistä, ote:

kuuden vuoden kopioimiseen käytetyn ajan
olisin voinut käyttää lukemiseen
mutta ehkä tällä kertaa
saan korean sodasta jotakin tolkkua
lehtiä lukemalla
kun historia näyttää toistavan itseään

Anders Lindkvist jatkoi på svenska 1800-luvun elävöittämistä.

Katri Maaria Issakainen on aloittanut englanninkielisen blogin Karjalan historiasta.

Aikalaisessa kerrottiin melko rajuista arkistomateriaalin pelastustoimista.

Oman elämänsä herra? esitteli Hilja Pärssisen, Mimmi Kanervon ja Sandra Lehtisen, ilmeisesti opintoja varten kirjoitetulla esseellä.

Matti Lund selosti SSS:n blogissa Sukututkimusharrastuksen vallitsevia vikasuuntauksia. En ollut näistä varsinaisesti eri mieltä, mutta asiat voisi esittää rakentavammassa hengessä. Ja lyhyemmin.

Arkistolaitoksen blogissa Liisa Vuonokari totesi:

Puolen vuoden aika riitti hyvin kehittämään kiintymys- ja vihasuhteita eri seurakuntien ja eri vuosisatojen kirjureihin ja opettamaan uudenlaisen suhtautumistavan historian aikakausiin. 1600-luvun loppu ei enää olekaan Kaarle XI:n aikaa, vaan tarkoittaa miellyttävän selkeää ja täsmällistä käsialaa, kun taas 1700-lukua on vaikea uskoa valistuksen vuosisadaksi. Käsiala-analyysin perusteella luulisi vuosisadan kuluneen valtavassa sekasorrossa, joka jatkui vielä pitkälle 1800-luvulle.

Kokemäeltä Amerikkaan, osa 76

Äimälän torppari Benjamin Erlandinpoika Haapasen ja tämän vaimon Loviisa Amanda Kallentyttären pojaksi syntyi 6.10.1891 poika, joka sai nimekseen Frans Bruno. Hän otti passin 16.4.1914 ja saapui Quebeciin 10.5.1914. Ensimmäisen maailmansodan kutsuntakorttia täytettäessä hän asui Minnesotan St. Louisin kauntissa ja oli työtön. Vuoden 1920 väestönlaskennassa hän asui asuntolassa monien muiden suomalaisten miesten kanssa. Frans kuoli Minnesotassa 24.6.1963.

Samalla Andania-laivalla kuin Frans tulivat Atlantin yli 31-vuotias Juho Oskari Lindqvist (passi 14.4.1914) ja 44-vuotias Kustaa Nurmi (passi 11.4.1914). Juholle jäi Kokemäelle vaimo ja Kustaalle veli. He olivat menossa Minnesotaan, aivan kuin Frans. Maisemat olivat Kustaalle tuttuja, hän oli ottanut passin Amerikkaan jo 5.6.1906, tullut Quebecin satamaan 6.7.1906 ja asunut Minnesotassa vuodet 1906-1914.

Lähteet:
Kokemäki syntyneet, RK 1891-1900 s. 746
Siirtolaisuustilaston lähdemateriaali, Kansallisarkisto
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census [Year: 1920;Census Place: Duluth, St Louis, Minnesota; Roll T625_858; Page: 3B; Enumeration District: 116; Image: 974.]
Ancestry.com. Minnesota Death Index, 1908-2002
Ancestry.com. Social Security Death Index [Number: 472-09-7475;Issue State: Minnesota;Issue Date: Before 1951]

Teoreettinen kestikievaritarjonta 1593

Kaarle-herttuan asetusteksti vuodelta 1593, Kotuksen kokoelmassa Asetustekstejä 1500-luvulta, käsitteli moninaisia asioita, mukaanlukien krouvit:

Samalla muoto että laki pitä / että gestgiffwarit eli krouwit pitä caickis maanpaicois pidhetänen / om meidhen käsky ia tahto / että foudhit ia esiwallan käskyläiset pitä sowittaman ia asettaman krouwarit nihin paicoin cussa tähenasticka nitä ey ole pidhettu / erinomaisest nihin kylihin / qwin sihen asian soweliat / ia liki maantiät owat . Nin mös rättäreit ia lucumiehiä asettaman / iocaitzes pitääs / cussa suri yhteinen maantiä on / ninqwin laki sano . Wan säty ionga iälkin heidhen pitä matkamiehiä rawitzeman ia edhessattaman on tämä qwin seura . Yxi atria rooka ia ioma yhdhellä hengell / maxa 2 äuri . Hewoisen palca yhdheldä peniculmald poolitoista äuri .

Kestikievarit eivät olleet mitään à la carte- ravintoloita. Tai oikeastaan olivat, rahalla sai ostaa, määrättyyn hintaan:

Coska iocu krouwis tahto herculisest elä / ia ey tydhy sihen rokahan / qwin sapoill taitta olla / maxacon hinnan tämän sädhyn ielkin :

Lammas maxa 12 äuri .
Caritza 6 äuri .
Hanhi 4 äuri .
Sötettu hanhi 6 äuri .
Cuckoi eli cana 1 äuri .
Yxi muna 2 peningi .
Kannu hywä olutta 1 äuri .
Yxi [naula] woita 20 äuri .
Yxi [naula] iwsto 16 äuri .
Yxi [naula] fleski 18 äur .
Yxi [naula] cuiwa liha 10 äuri .
Yxi [naula] soolaist lohta eli angeriat 16 äuri .
Yxi [naula] silakoita ia muit solaisi caloia 5 äuri .
Yxi [naula] cuivia haukia eli angerioit 12 äuri .
Yxi [naula] muita cuiwia caloja 10 äuri .
Yxi [naula] nisustaleipä 6 äuri .
Yxi [naula] rvisleipä 4 äuri .
Kannu rieska 1 äuri .
Ydhen hewoisen heinet öcaudhelda 1 äuri .
Yxi spanni ohria eli kauroia / sitä mödhen qwin lähimäises caupungis maxa .
Öcaudhelda sengyn palca / sildä qwin ey atrioitze pooli äuri .
Olkilyhdhe / yxi cusinainen .

Nämet cappalet ia muut / qwin matkamiehet tarwidzeuat / pitä heillä mytämän / sen hinnan ielkin / qwin nyt sanottu on .

Maito (rieska) maksoi saman verran kuin hyvä olut, mutta paljonko maksoi huono?

Parikkalan pappilassa ja Imatran koskella

Augusta Krookin muistelmakirjaan Mitt Helsingfors sisältyy jakso Parikkalan pappilasta. Keskellä talvea 1869/1870 saatiin viesti, että leskeytyneen enon (Clas Collan) taloudenhoitaja oli sairastunut ja hän kaipasi kipeästi apua kuuden lapsensa kanssa. Augusta äitinsä ja sisariensa kanssa pakkasivat tavaransa ja lähtivät Sipoosta kolmella reellä matkaan. Kuomureessä äiti ja yksi tytöistä, avoreessä kaksi tyttöä ja kolmannessa tavarat ja piika. Matkaan kului kolme päivää. Kertomuksesta selviää, että kuomureessä tuli helposti "rekisairaaksi", mikä muistuttanee merisairautta.

Pappilassa riitti puuhaa kaikille käsille. Erityinen juhla oli vapunpäivä, jolloin perinteisesti kirkkoherran virkavuoden laskettiin alkavan. Pitäjäläiset tulivat onnittelukäynnille ja heille tarjoiltiin kahvin kanssa 350 vehnäpullaa.

Perinteitä noudatettiin myös avioliittoon vihittäessä. Jokainen pari toi kirkkoherralle villarukkasia, joita kerääntyi ullakolle huomattavia määriä. Parikkalassa oli ilmeisesti myös vakiintuneita vihkipäiviä, sillä Augusta muistaa pareja vihityn liukuhihnatyyliin, niin että enolla oli 2 ja puoli sormea ladattuna kultasormuksilla. Hiski ei riitä vierailuaikaan asti, mutta vilaus paljastaa esimerkiksi 16.6.1850 vihityn 19 paria, jotka kaikki olivat talollisten lapsia. Taas hyvä muistutus siitä, että kirkonkirjoista voi saada mielenkiintoista tietoa myös paikkakunnan (omalaatuisista) tavoista.

Augustan, äidin ja sisarusten paluumatka Helsinkiin syksyllä 1870 tehtiin Pietarin rautatietä hyödyntäen. Ennen sille siirtymistä käytiin katsomassa Imatran putoukset. Alla olevat kuvat kohteesta Turun lehdestä 10.8.1899.

Imatran koskella kävi myös Suomen matkallaan 1874 Wilhelm Erik Svedelius, joka kertoo kokemuksistaan kirjassaan Anteckningar om mitt förflutna lif.

Tietoja halutaan

Tänne poimimissani vanhoissa uutisissa 1700-luvun sanomalehdistä on usein kyse kadoksissa olevasta sukulaisesta, jota kaivataan perinnönjakoon tai perhettä elättämään. Vastaavia ilmoituksia löytyisi tukuttain myös 1800-luvun sanomalehdistä ja myös 1900-luvulta, kuten oikealla oleva esimerkki Länsi-Suomesta 10.8.1909.

Eli muistin virkistämiseksi
a) kaikki eivät pysyneet paikoillaan
b) kaikki eivät pitäneet yhteyttä sukulaisiinsa
c) sanomalehdistä voi löytää historialliseen tutkimukseen materiaalia riipumatta henkilön säädystä tai varallisuudesta.

Tilan perijä hukassa 1771

Urjalan pitäjässä, Laukelan kylässä kuoli Keppi-nimisen verotalon puolikkaan haltija. Häneltä ei jäänyt rintaperillisiä, mutta tiedossa oli yksi veli. Tämä, Joh. Åhrberg, oli lähtenyt Ruotsin puolelle. Ollut ensin Tukholmassa ja sitten Norrköpingissä. Jotta häneen saataisiin yhteys ja tilan omistus siirrettyä eteenpäin julkaistiin ylläoleva ilmoitus sanomalehdessä Inrikes tidningar 19.9.1771.

Ilmoituksen mukaan edellinen omistaja oli kuollut vuotta aikaisemmin, mutta Urjalan rippikirjassa on Keppilän toisen puolikkaan talonpoika yhtä elossa 1764-1771 kuin 1772-1778. Toisen puolikkaan viljelijä Thomas Mattsson (s. 1726) kuoli 1765 ja veljensä Israel (s. 1732) 1766. Heidän jälkeensä enää torppareita? Tämän tilan Johan olisi voinut periä jos olisi palannut?

Hiskissä on kastetut Urjalasta miesten syntymävuosilta, joten lapsisarjaksi vanhemmille Mats Thomasson ja Christin Simonsdr hahmottuu: Maria s. 21.1.1720, Matthias s. 6.4.1720, Jakob s. 5.7.1724, Thomas s. 14.8.1726, Johannes s. 25.12.1728, Israel s. 19.5.1732, Ericus s. 16.4.1735, Chirstin s. 6.9.1737, Maria s. 7.3.1740. Rippikirjasta 1738-1749 selviää, että Johan oli lähetetty koulutielle ja näin saanut sitten sukunimenkin. Joka on ylioppilasmatrikkelissa muodossa Uhrberg. Turussa miehestä viimeinen havainto vuonna 1752.

Mistä tiedämme mitä tiedämme

Michael Shermerin ja Alex Grobmanin kirjan Denying history. Who says the holocaust never happened and why do they say it? kannessa Jared Diamond kehuu "You won't be able to stop reading this great ripping story." En voi ihan tuohon yhtyä, mutta hieno ja ajatuksia herättävä kirja oli kyseessä.

Juutalaisten joukkomurha toisessa maailmansodassa on Shermerin ja Grobmanin pääaihe. Itselleni se on "itsestäänselvyys", joten oli terveellistä nähdä, että se voidaan sekä kyseenalaistaa että todistaa. Keskeinen kirjoittajien pointti on, että vaikka ei ole olemassa Hitlerin allekirjoittamaa asiakirjaa, todisteet, joista voidaan vetää yhteneviä johtopäätöksiä, riittävät.

Kirjan toisessa luvussa käytiin läpi kolme erilaista tapaa ajatella tiedon muodostamista historiasta: objektiivisuus, relativismi ja historiatiede. Ensiksi mainitussa historia on jotain "valmista", jonka historioitsija voi löytää ja sitten raportoida "historian niin kuin se tapahtui". Relativistisessa käsityksessä historioitsija luo historian, niinkuin kuvanveistäjä patsaan kivestä. Historioitsija esittää luomansa menneisyyden kuvauksen yhtenä tulkintana, ei ainoana totuutena. Kolmas vaihtoehto on (yllätys, yllätys) kirjoittajien mukaan oikea lähestymistapa. Siinä historioitsija esittää väliaikaisen tulkinnan siitä "mitä oikeasti tapahtui", sillä hetkellä käytössä olevan todistusaineiston perusteella. Ihan niinkuin luonnontieteissä.

Jotain samanlaista taisi olla Historiantutkimuksen johdantokurssin luentomonisteissa. KOOÄ.

Hautajais- ja hautaustapoja

Kuva vuoden 1893 kirjallistaiteellisesta joulualbumista Nuori Suomi.

Antero Vareliuksen huomioita Suomen kansoista vuonna 1847 on julkaistu suomeksi kirjassa Suomen kansaa. Kansatieteellisiä havaintoja suuriruhtinaskunnan alueelta. Siinä:

Hautajaisseremoniat ovat hyvin yksinkertaisia. Ruumis kääritään yleensä valkoisiin pellavavaatteisiin, ainakin Länsi-Suomessa ja koko Pohjanmaalla. Arkku on tavallisesti musta, joskus valkoinen, harvemmin sininen, keltainen tai vihreä, mutta ei koskaan punainen. Lasten sekä neitojen arkulle pannaan seppele, joskus tällainen ripustetaan myös haudan ristille. Muurattuja hautoja on vanhoissa kirkoissa. Viipurin läänissä ja tietääksemme Satakunnassa Mouhijärvellä on tavallista laulaa virsiä koko matkan ajan, kun ruumista viedään kirkkoon. Satakunnassa eroavat myös murteiltaan erilaiset Tyrvään ja Huittisten pitäjät myös hautajaisten suhteen. Tyrväällä puetaan täysikasvuiset, joskus myös keskenkasvuiset mieshenkilöt housuihin, jotka eivät ole valkoiset, ja jo jonkin aikaa ennen hautajaispäivää ruumis viedään hevosella kirkkomaalle. Huittisissa ei ruumiille koskaan pueta housuja, ja se kannetaan kotoa, sen jälkeen kun joku hautajaispäivänä paareilla kirkolle, usein kahden peninkulman matkan.(s. 58-59)

Th. Rein (s. 1838) puolestaan toteaa muistelmissaan Lefnadsminnen (1918 s. 5-6), että huomattavampien henkilöiden hautajaisissa (ainakin Helsingissä?) oli tapana 1800-luvun alkupuolella kantaa arkun edessä kukin koristeltuja sauvoja, pimeään aikaan soihtuja ja merimiehen hautajaisissa laivanlippuja. Siis jäänteitä tai uudellenmuotoutunutta 1600-luvun mallia kuninkaallisten ja aatelisten hautajaisista? Kirjaa kirjoitettaessa oli jo "nykytapana" kukka-asetelmien laskeminen.

Verkkolehdestä Jargonia voi lukea Juha Ruohosen artikkelin Kuolleiden saaret. Historiallisen ajan keskisuomalaisten saarihautausmaiden luonne ja käyttö hautapaikkoina. Samaisessa lehdessä myös Emmi Tittosen artikkeli Nouse ylös vanha väki, lastujen perään! : hautausmaiden taikuus 1700-luvun lopulla. Saila Nyrkön opinnäytteen otsikkona on Sippolan ruumispaarit : ja muita tarinoita viimeiseltä matkalta. Eleonoora Rosenqvistin aiheena puolestaan Hautausmaamatkailu Helsingissä.

Kyllä ulkomaalaiset tietää...

... että Kokemäki kannattaa markitä karttaan kahdesti, kerran ruotsiksi ja kerran suomeksi.

No, pitää taas vähän rajoittaa ilkeyttä, pojat ovat varmasti parhaansa yrittäneet. (Ja Kume tarkoittanee Kokemäensaarta paikkansa perusteella.) Alareunansa mukaan kartta on kopioitu sotilaskartasta päiväyksellä 6.10.1713, jolloin oli Suomen suunnalla muita prioriteetteja kuin mäkien mittaus.

Kartta on digitoitu Pelasta kirja -hankkeessa.

Lyhyt linkkiretki Savoon

Ylä-Savon NettiAviisissa Jaakko Hynynen kirjoitti nokareen paikallishistoriaa jatkosodan aikaisesta saksalaisten sahalaitoksesta.

Mitä joutavia Hynynen tuommoisia asioita penkoo? No, otinpa tieten tahtoen Kause Oy:n esimerkkitapauksena vähälle huomiolle jääneestä kansainvälisestä teollisesta toiminnasta Ylä-Savossa 1940-luvun alkupuolella. Onhan se myös rippunen paikallista kotiseutuhistoriaa, joka odottaa nykyistä ponnekkaamman tutkimuksen kohteeksi pääsyä.

Kuulutus tuotti lisää tietoa aiheesta. Hynynen oli kirjoittanut myös muistoja talvisodasta, Matti Klingen kirjasta Iisalmen ruhtinaskunta yhden ja toisenkin tekstin, Raappanasta yhden ja toisenkin tekstin, Ilomantsin evakoista, Sakari Simeliuksesta yhden ja toisenkin tekstin.

Ilomantsi kun tuli mainittua niin linkitetään tähän Jukka Kokkosen julkaisu Villiä itää, kesytöntä länttä – Ylä-Koitajoen alueen ja Ilomantsin historiaa.

Mutta Savosta vielä... Gutenberg.org tarjoaa Kauppis-Heikin tuotannosta kirjat

• Aliina
  
• Kirottua työtä. Kuvaus Savon kansan elämästä
  
• Laara. Kuvaus Savon kansan elämästä
  
• Mäkijärveläiset . Kuvaus Savon kansan elämästä
  
• Viija. Kuvaus Savon kansan elämästä
  

Gutenbergistä löytyy myös Kaapro Jääskeläisen kertomus Savon ukon Helsingissä käynti, siihen aikaan kun Savoon ei vielä ollut
rautatietä. Tahvo Taskisen itsensä kertoma. (Kokoelmassa Iloisia juttuja I)

Savon kielen seuran sivuilta voi lukea lehteään Aakusti, jossa on myös historiaa esitteleviä juttuja.

Vastuu jää lukijalle.

Savolaisen Akka Talvivaatteissaan oikealla on vuodelta 1828 ja löytyi Kansalliskirjaston Helmi-kokoelmasta.

Ja kun ei minua savolaiset kovin suunnattomasti kiinnosta, jätän sikseen Savolaisia sukuja ja suurmiehiä -juttusarjan metsästyksen ja paljastan tähänastiset löydökset:

20.01.1903 Mikkelin Sanomat no 7 aloitus + osa 1 Duncker
05.02.1903 Mikkelin Sanomat no 14 osa 2 Poppius, Juvalta
24.02.1903 Mikkelin Sanomat no 22 osa 2 Poppius, Juvalta
05.03.1903 Mikkelin Sanomat no 26 osa 2 Poppius, Juvalta
08.09.1903 Mikkelin Sanomat no 101 osa 4 Collan
12.09.1903 Mikkelin Sanomat no 103 osa 4 Collan
08.10.1903 Mikkelin Sanomat no 114 osa 5 Berner
10.10.1903 Mikkelin Sanomat no 115 osa 5 Berner
03.11.1903 Mikkelin Sanomat no 125 osa 6 Yleisimmät suvut
05.11.1903 Mikkelin Sanomat no 126 osa 7 Brunou
14.11.1903 Mikkelin Sanomat no 130 osa 8 Munck
05.12.1903 Mikkelin Sanomat no 139 osa 8 Munck
21.01.1904 Mikkelin Sanomat no 7 osa 9 Tawast
26.01.1904 Mikkelin Sanomat no 9 osa 9 Tawast
19.04.1904 Mikkelin Sanomat no 43 osa 10 Grotenfelt
21.04.1904 Mikkelin Sanomat no 44 osa 10 Grotenfelt
28.04.1904 Mikkelin Sanomat no 47 osa 11 Fabritius
07.05.1904 Mikkelin Sanomat no 51 osa 11 Fabritius
19.05.1904 Mikkelin Sanomat no 55 osa 12 von Becker
31.05.1904 Mikkelin Sanomat no 59 osa 12 von Becker

Sisäpiirin tohinaa

Ikääni ehtinyt ihminen tietää kyllä, että sisäpiirin vitsit aukeavat harvoin ulkopuoliselle. Sen huomaa esimerkiksi siitä, että olen likipitäen ainoa, joka nauraa jutuilleni.

Mutta olisi niin kiva päästä mukaan muiden hauskanpitoon. Niinpä törmättyäni jotain kautta Arkeologiassa tohisee -FB-sivulle, päädyin muutaman kuukauden kuikuiltuani tilaamaan lehden kaikki saatavilla olevat numerot eli 3,4,5,6,7,8,9 ja 10. (Sivuhuomio: ihanan retroa, että joku viitsii tehtailla A4:sta taitettuja lehtiä verkkosivujen sijaan. Arkeologit arvostavat artefakteja?)

Lehtiä lukiessa tuli selväksi, ettei yleisöarkeologia ole ammattilaisille (pelkkä?) ilo. Numerossa 10 esitellään Lume-non-sense-arkeologia:

Arkeologien huvitukseksi järjestetyt kaivaukset kylähulluilla, originelleilla tms. Pitää liikaenergiset tädit ja sedät poissa sieltä, missä tiedettä tehdään. Kts. esim "Koekuoppa sadan metrin päähän varsinaisesta kaivausalueesta" tai "Jouko Turkka". Erinomainen metodi yleisökaivauksille

Arkeologia kuvataan addiktoivaksi kuin sukututkimus tai oikeastaan mikä tahansa tutkimus:

Kenttätyöoppaat antoivat varmemman kokemuksen ja teoreettinen kirjallisuus veti tosiaan pään sekaisin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Vahingossa sekaannuin esinetutkimukseen. Kaverit varoittelivat, että touhuistani olisi pian leikki kaukana, etten muka pystyisi enää lopettamaan. (Muutama viite vielä ja sitten lopetan, n:o 4)

Kaikki mainittu kirjallisuus ei ole vierasta historiaa harrastavalle. Numerossa 3 listataan kirjaston uutuksissa Markus Hiekkasen teokset Suomen keskiajan kivikirkot, Suomen kivikirkot keskiajalla, Kivikirkot Suomessa keskiajalla, Keskiaikaiset Suomen kivikirkot, Kivikirkot keskiajan Suomessa, Keskiaikaiset kivikirkot Suomessa sekä Kiviajan kirkot Keski-Suomessa.

Kulttuurihistorian peruskurssin kolmosella läpäisseelle (=minä) oli erittäin antoisaa lukea numeron 8 katsaus "Uutuusteoksia kulttuurihistorian oppiaineesta". Sen mukaan "Iha ite kekattiin" (IIK)-sarjassa on julkaistu mm. nimikkeet

• Ihmisiä haastattelemalla ja haastattelut litteroimalla saadaan lähteitä kulttuurihistoriallisiin tutkimuksiin. IIK. TY. 2004
• "Jumalauta! Aikalaiskirjallisuudestahan saadaan kanssa tietoa kulttuurihistorialliseen tutkimukseen siitä, miten sinä aikana ajateltiin!" IIK. TY. 2005

Eli kyllähän minä aika monesta jutusta vitsin (mielestäni) löysin.