Kultasormuksesta

Joulupukin tämänvuotisissa tuomisissa oli kultasormus. Se on kulunut työtätekevän miehen kädessä eikä pysy minulla edes peukalossa. Antajan kertomus ja pieneen kilpeen kaiverretut nimikirjaimet kertovat kenen sormessa sormus on ollut. Kultaseppä oli leimoista saanut selvää valmistusvuodesta sekä karaattimääristä ja osasi myös arvioida koristelun käsintehdyksi ja täten arvokkaaksi. Se miten isohko kultasormus oli päätynyt pientilallisen käteen jää arvoitukseksi. Sekä se, mitä sormus hänelle merkitsi.

Minä en ole miehen ainoa jälkeläinen sukupolvessani. Sukumuiston saaminen on hieno asia, mutta melkein heti tuli huono omatunto: kuuluisiko tämä paremminkin jollekin serkulleni tai pikkuserkulleni? Mutta heillä on (toivottavasti) tallessa jotain muuta, eikä kenelläkään meistä käsitystä siitä kenellä on mitä. Sekin yksi tapa pitää kateus kurissa.

Parin sukupolven jälkeen voi sitten joku sukututkija lähteä metsästämään jäänteitä. Ehkä siihen mennessä on menneisyys sen verran unohtunut, että kaikki puhuvat kaikkien kanssa.