Kurkistus kuvakokoelmiin

Museovirasto tiedotti pari päivää sitten, että "Kuvakokoelmat.fi -palvelussa on avattu tuhansia uusia kuvia". Ei toivoakaan, että vesileimoista ja maksullisuudesta oli päästy eroon, mutta päätin tarkistaa palvelun tilaa muilta osin haulla 'Kokemä*'...

... joka tarttui kymmeniin Porin keskustaa esittäviin kuviin. Ja ilokseni Knutsonin kuvaan Merstolan kylästä, joka oli täällä aiemmin esillä SLS:n puutteellisten metatietojen esimerkkinä. Museovirasto on saanut kylän paikannettua tarkasti (Harjavallan Merstolan kylä Kokemäenjoen Kilukanlahdella, luoto Suomisen myllyrakannuksineen) ja lähdeviitettäkin on mukana (Ks. Verifikaatit, sähköposti 22.12.2011 ja 3.1.2012). Jälkimmäisestä vähemmän iloa ja ensimmäisestäkin voisi korjata lyöntivirheen?

Kokemäeltä oli 1918 tapahtumien loppuvaiheissa otettuja kuvia: räjäytetty Pahankosken silta, sama kauempaa, uudelleenrakennettu Pahankosken silta, poltettu rautatieasema, suojeluskuntalaisten tulo, vangittuja punakaartilaisia, sillan palo. Tuttuja kuvia, mutta kieltämättä suurennus on hieno. Huomaa esimerkiksi Käräjämäen puuttomuuden ja pappilan rakentamattomat pellot:

Onkohan toisen kuvan taustalla väliaikainen silta poltetun paikalla? Jos tietäisin, missä valokuvaamo sijaitsi...

Kokemäeltä on lisäksi kaksi kuvaa lottapäiviltä marraskuussa 1927. Mietiskelin oliko toinen otettu vanhan yhteiskoulun edessä ja yritin hakea Googlella sisäpihakuvaa. En onnistunut, mutta löysin kivat yksityiset kuvakokoelmat Kokemäen yhteiskoulun 1950-luvusta:

• Koulu- ja luokkakuvia 
• Luokkakuvia
• Opettajia
• Penkkarit 1958
• Ylioppilaat 1958

Huhtikuuta

4.4.

• Suomen historian arvoituksiin etsitään vastauksia Venäjältä | Yle Uutiset | yle.fi

6.4.

• HS kuukausiliite julistaa blogikilpailun. Vähän kuin olisi kirjakilpailu, jossa sekaisin asia, proosa, runo, sarjakuvat ja päiväkirjat?

7.4.

• "...suddenly omnipresent and mockable egghead was a creature of its time, born of postwar anxieties..."
• Luen ekaa kertaa Ollin oppivuosia. Vaikuttaa tutulta tällä viikolla luettujen Sara ja Sarrin sekä Tottisalmen perillisen jälkeen.

 8.4.

• Norjalaiset ja ruotsalaiset kartoittivat kulkevaisensa, jotka eivät ilmeisesti ole eksyneet Suomen puolelle.
• Naiset ovat ahkeria puun koputtajia | Yle Uutiset | yle.fi
• Eteläpohjalaiset miehet ovat oma heimonsa | Yle Uutiset | yle.fi 
• Rakkaus elää myös sodan keskellä | Yle Uutiset | yle.fi
• So is it possible to truly eat like our ancestors?
• What was the first novel ever written on a word processor? 
• "Kulttuuriuutisia on joka päivä useita sivuja, tiedettä on pari sivua viikossa."
• Kiitos Hiiskuttua - taas sai yksi anonyymi historianopiskelijabloggaaja virallisen nimensä. 
• Varhaisille suomalaissiirtolaisille itsensä määrittely ihonvärin tai rodun käsitteiden kautta ei itsestään selvä.

 9.4.

• Suomen kielen tienraivaajasta [Jaakko Juteini] kertova dokumentti leikkausta vaille valmis | Yle Uutiset | yle.fi
• FB:n puolella tuttu kertoo tekevänsä yo-luokkansa kouluaikaisista valokuvista kirjaa. Hieno idea.
• Selkämeri meni verkkoon - virtuaaliopas rohkaisee retkelle | Yle Uutiset | yle.fi  
• Etusivun uutinen (Agricolan keskusteluissa): "Aleksis Kiven Turussa käynti varmistui"
• Melender:"..tinkimätön ajattelu ja näkemyksellinen kirjoittaminen taiteesta ja kulttuurista... siirtyvät... verkkoon"
• Värttinän Savoy-keikka alkoi kivasti akustisesti. Sitten liian kova vola ja liian tuttu setti. #minikritiikki

 10.4.

• Onnistuin saamaan Kesäyliopiston Ranskan matkalle itselleni paikan, mutta en aiotulle matkakumppanille. Täynnä, eli ainakin toteutuu.
• Ilmoittauduin myös kurssille Maaginen ajattelu, jolla toivottavasti parantuu uusateismista ja muuttuu kunnon kansalaiseksi.
• Kirja varastosta oli "III palkinto Kaisa Kyläkoskelle Kokemäen kaupunginkirjaston tietokilpailussa 1981" Kolmas?!

12.4.

• "...digital humanities project, the Grand Tour Travelers, ... unexpectedly close connections between intellectuals"  
• Löysin tulostettuna sähköpostini lukuvuodelta 90-91. Personal Internet Archive hankalassa muodossa.

14.4.

• Olisin nuorena lukenut Rauha S Virtasen 70-l koulukuvauksen Lintu pulpetissa ajatuksella, niin ay-toiminnan epädemokratia pienempi yllätys.

15.4.

• Perinnesanoja kerätään puuhun kaiverrettavaksi | Yle Uutiset | yle.fi  
• Arkadia bookshop (Helsinki) 22.4. Music for a While, Lute Songs and Fantasias from Renaissance Europe
• Is Digitizing Historical Texts a Bad Idea? ... losing an essential connection to the text as a historical artifact?

 17.4.

• SVT:n @oppetarkiv sisältää kokonaisia sarjoja (historiastakin), mutta 3 testattua ohjelmaa eivät lähteneet Suomessa pyörimään. Avoimuutta. 
• "Heinäveden Juojärveltä, Luutsalon saaresta, on löydetty uusi esihistoriallinen kalliomaalaus. "
• Kohti Ullanlinnan arkkitehtuurikierrosta. Mainittiin Hesarissa: väkipaljous?

18.4.

• Pääsin lukemaan eilisiä menneisyystwiittejä jälkijunassa. Storify-valikoima
• "Aineistojen avoimuuteen kytkeytyy [...] museoiden omarahoituksen kasvattamista painottava ansaintalogiikka.” 
• Kansalliskirjasto 1/2013 esittelee laajasti Finnaa ja myös digitointia  
• Lumemenneisyys, olisinpa tänään ja huomenna Jyväskylässä...  

19.4.

• Lumemenneisyys #2
• The First Baby Blogs, Over 100 Years Ago
• Turun yliopiston graduista "pyynnöstä noin sivun mittaisen selosteen ja yritämme löytää tekijän yhteystiedot." Saisko vähitellen verkkoon?! 
• Kouvolan museoiden Anu Kasnio konkretisoi esimerkein esineiden kontekstitietojen arvoa.  
• "Sulla ei siis oikeasti ole mitään sanottavaa tai jaettavaa kenellekään?" "Et halua kysyä keneltäkään mitään?"
• Lumemenneisyys #3, loppuja en ehdi seurata edes Twitteristä.

Auvoista kyläelämää Hämeessä

Lapsuuteni kirjojen lukeminen on ollut monella tapaa silmiä avaavaa. Yllättävimpiä lukukokemuksia olivat Anni Swanin kirjat Tottisalmen perillinen, Sara ja Sarri, Iris rukka sekä Ollin oppivuodet. Läpiluku kyllä onnistui, mutta juonien samankaltaisuus ja tekstin vanhanaikaisuus enemmän nauratti kuin kosketti. Ansaitseeko Swanin tuotanto klassikkoleimansa?

Suuremmalla ihastuksella luin Leena Härmän kirjat Pieni Tuittupää, Tuittupää ja salaperäinen Samu sekä Tuittupää ja pikku Totsi. Ne olivat alunperin ilmestyneet 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa, mutta saaneet uusitut painokset 1970-luvulla. Ehkäpä uusinnassa on karsittu vanhanaikaisempaa kieltä, sillä teksti tuntui kiitettävän ajattomalta.

Kuin myös tapahtumat, jotka vain Hämäläisten laulun maininta paikansi Hämeeseen. (Wikipedian perusteella oltiin lähellä Tamperetta.) Lasten elämän kuvaus tuntuu realistiselta ja voisi edustaa montaakin vuosikymmentä kansakoulujen ajalta. Melumäen lapsetkin tulevat vertailukohtana mieleen. Mutta onnikka kulkee, taloon tulee puhelin ja hevoskärryillä on käyttöä, joten ollaan siis todennäköisesti 30-luvun lopulla tai kirjoitusajassa, josta on pyyhitty pois sotainvalidit ja ostokortit.

Virtuaalinen historiamatkaaja törmäsi muutamaan mielenkiintoaan herättäneeseen yksityiskohtaan. Siinä missä nykyään omenapuiden haltijat jakelevat satoaan mihin vaan pystyvät, kirjassa omenavarkaus on vielä vakava rike. Nykyajan lapsen suuhun olisi vaikea sovittaa repliikkiä "Mustikat eivät ole yhtään mitään. Minä poika syön omenia niin paljon kuin maha vetää."

Ja vielä vaikeampaa kuvitella lapsijoukon ihastuvan nähdessään naurismaan niin, että lopuksi "Toiset seisoivat yhä naurismaalla, jokaisella syli täynnä meheviä nauriita. Kaisa ja Eila näkyivät jo nakertelevan niitä ahnaasti. Virpi aivan tunsi nauriin tuoksun ja vesi kihosi hänen kielelleen."

Ilmeisesti nykyelämästä poikkeavaa oli kuvauksessa myös toisaalta lasten vapaus ja toisaalta vanhempien juoksutyttönä toimiminen ekaluokkalaisen ikäisenä. Lapsettoman vanhanpiian näkökulmasta kun tuntuu, että vanhemmat juoksevat nykyään lasten asioilla enemmän kuin toisin päin. 

Ajankuvaa oli myös väkivallan käytössä. Päähenkilö sai äidiltään (joka oli kuvattu mukavan inhimillisenä) selkäsaunan joka kirjassa. Liekö sitten väkivallan kierrettä, että lapset tappelivat jatkuvasti myös keskenään?

Nuori metsästäjä

Lehdessä Uljas : urheuden ja reippauden edustaja julkaistiin  6.11.1886 Kustaa Kokon muistokirjoitus. Siinä minua kiinnostaa (jälleen kerran) nuoruus:

Kokko Kustaa syntyi 1818 Sääksmäen pitäjässä, Liuttulan kartanon Kokko-nimisessä torpassa, josta hänen nimensä. Jo 10 vuoden ijässä osti hän itsellensä rihlapyssyn piilukolla, ja käpälä-vieterillä. Tähän meni hänen koko omaisuutensa "kaks riksiä" ja puuttuvan "pankko tolvan" lainasi hänelle hänen enonsa. Ammuttuansa jo samana keväänä teerin ja metson soitimesta niin paljon lintuja, että hän sai velkansa maksetuksi, sallivat hänen vanhempansa hänen tuoda kotiinsa "Hektor" niinisen koiran, jonka hän oli saanut lahjaksi tuolta aikanansa mainiolta suukkaalta ja miehekkäältä kestikievarin emännältä, "Mullin Tinalta."

Jo ensimmäisenä Syksynä ampui hän tämän avulla paljon jäniksiä ja yhden ketun, jonka Hektor oli ahdistanut kiven alle, paitsi  koko joukon lintuja ja oravia.

Kokko Kustaa oli viisitoista vuotta, kun hänen isänsä kuoli, jolloin hän rupesi rengiksi Kärjänniemen kylään, mutta jo seuraavana vuotena, kun myös hänen äitinsä oli kuollut, muutti hän pieneen tupaan lähellä Valkeakoskea ja alkoi nyt pitää metsästystä elinkeinonansa. Kymmenen kokoon haalittua riksiä, Hektor ja pyssy olivat silloin hänen koko omaisuutensa. Tuomari Blåfjeld Lotilan  kartanossa osti häneltä kaikki, mitä hän ampui, ja antoi aina tuolle vilkkaalle pojalle kunnon aterian, mutta "ei koskaan ryyppyä", sanoi Kokko Kustaa; "luulivat muka minun ei taitavankaan ottaa ryyppyä."

Viimeinen lainaus on muodossa "he varmaankin luulivat etten minä sitä osannut ottaa." kirjoituksessa Kokko-Kustaa Otto Wetterhoffin kirjassa Saloilta ja vesiltä I-II. Metsästys- ja pyyntiretkiä. Siinä on lisätietona

Kysyttyämme, kuka oli herättänyt hänessä niin aikaisen metsästyshalun, sanoi hän: "Oikean veren olen perinyt äitini puolelta. Äitini isä oli kuuluisa metsästäjä, hän on ampunut 30 karhua, ja enoni olivat kaikki hyvät pyssymiehet. Juho-enolta oli vasempi sääri pahasti haavoittunut taistelussa karhun kanssa. Samalla kertaa haavoitti häntä vahingossa metsästyskumppani, jolla oli jäätuura keihäänä. Heidän verensä minä olen saanut", lisäsi hän. "Jos ei oikeaa verta, niin ei kelpaa metsämieheksi. Minun poikani esimerkiksi; jo lapsena pakotin minä hänet lähtemään kanssani metsään ja 10-vuotisena sai hän sen kiväärin, jonka minä ostin hänen ijässään, mutta ei hänestä tullut kelvollista metsämiestä, vaikka hän kyllä oli suuri ja vahva, yhtä suuri kuin minä ja reippain tukkimies koko paikkakunnalla. Mutta katsokaas hänellä ei ollut oikeaa metsästäjän verta, sillä kenessä sitä on hän ei voi luopua metsästyksestä eikä metsässä oleskelemisesta."

Lotilan kartano, johon Kustaa vei saalista tuli myöhemmin 1800-luvulla Magnus von Wrightin piirtämäksi. "Mullin Tinan" emännöimä kestikievari olisi mukava löytää...

Missä sä olet duunissa?

Viime perjantaina oli harvinaista hupia. Istuin iltaa aiemmin vain verkosta tuttujen ihmisten kanssa. Periaatteessa täysin sekalaista sakkia. Ainoa yhdistävä seikka oli Twitterin käyttö ja keskustelua kuunnellessani totesin, että sitäkin teen toisin kuin muut.

Vastarannan kiiskenä en myöskään suostunut vastaamaan keskustelunavaukseen duunipaikastani. Ei se ole mikään valtiosalaisuus, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi määritellä vapaa-ajalla persoonani työpaikallani, joka loisi herra-tietää-minkä-mielikuvan? Siksikö, että kuten Pekka Seppänen kolumnissaan (HS 24.3.) suomalaisten tittelinkipeydestä toteaa "Tittelitön kelpaa vain gallupien tavikseksi, jolta kysytään, kumman puolen hän voitelee näkkileivästään."?

Sukututkijoiden ja muidenkin historioitsijoiden tuloksissa menneisyyden ihmisten määritteeksi jää usein se yksi sana, jonka virkamies on päättänyt ylöskirjata: itsellinen, talollisen vaimo, kommisiomaanmittari. Jollei tutkija näe vaivaa ja onnistu lähteiden etsinnässä latistuu ihmisen elämä hyvin yksiuloitteiseksi. Sillä, työssäni (huom! seuraa paljastus!) mittauksen ja raportoinnin tekijänä sekä kehittäjänä, olen kantapään kautta oppinut, ettei mikään numero tai sana yksinään pysty kertomaan oleellista osuutta totuudesta.

Ajatellaan nyt vaikkapa 1600-luvun pappeja, joiden pariin minun pitäisi palata, kunhan saan talohistoriikkini valmiiksi. Heille on toki yhteistä koulutus ja viran vaatimukset, mutta eroja on kuitenkin kuin pullovesillä. Yksi jää ikuisesti kappalaiseksi, toinen kyynärpöi kirkkoherran viran ennen kuin edeltäjän ruumis kylmennyt. Kolmas jahtaa käräjillä taikakeinojen käyttäjiä ja neljäs on itse syytettynä huoraamisesta ja huolimattomasta viranhoidosta.

Ja ties mitä tekivät vapaa-ajallaan. Istuivatko ongella, kirjoittivatko runoja, harrastivatko koruompelua? Kasvattivatko lapsiaan kärsivällisyydellä ja kiinnostuksella vai kurilla ja koivunoksalla? Pitivätkö enemmän kalakeitosta vai ruisleivästä?

Hesarista repäistyjä

Yleisradiossa oli 10.3. äänitoivekonsertti, josta Sampsa Oinaala on tehnyt saman päivän Hesariin kivan jutun. Yleisradion tehostearkisto on pitkään kerännyt ääniä, mutta toiminta hiipui 90-luvulla:

"Esimerkiksi viimeinen kännykän soittoääni arkistossa on vuodelta 1996. Sen jälkeen ne ovat muuttuneet jo moneen kertaan." "Kyselläänköhän kohta jo kännyköiden äänilaitteissa aiheuttamaa tattara-tattara-tattara-ääntä? Se on nimittäin katoamassa. 3G-puhelimet eivät enää kyseistä ilmiötä aiheuta."

Hesarin arvostelussa 22.3. Kansallisteatterin Neljäs tie "tuo näyttämölle Suomen taloushistorian". FB-tuttu kävi jo katsomassa ja kommenttinsa mukaan näytelmä on poliittinen revyy, "joka jokaisen tulisi nähdä".

Hesarin Tänään-sivuilla 3.4. esiteltiin 1700-luvun eräelämää harrastava Riku Siiskonen, joka kommentoi "Tämä on sellaista historian elävöittämistä. Meidän porukoissamme on yksi intiaanikilvistä väitellyt historiantohtorikin." Toimittaja on malttanut tehdä asiallisen jutun, pisteitä. Infolaatikon mukaan lisätietoa on Classical Old Western Society of Finland -yhdistyksen sivuilla.

Tommi Uschanovin kolumni Kadonneista sanoista (HS 7.4.) loppuu faktaan: "Sanavaraston muutosten seuraaminen kertoo, miten kulttuuri on muuttunut."

Riku Rantala kommentoi lauantai-sivuilla 13.4.

"Mietin myös sitä seremoniallista viinan kittaamista, mikä aina liittyy pakanallisperäisiin juhlapyhiimme. Aivan kuin yrittäisimme takertua muinaisen peijaiskulttuurin rippeisiin, samanistiseen humalaan. Samaa olen havainnut muuallakin missä alkuperäiskansoja on kiskottu traumaattisesti juuriltaan: Siperiassa, Papua-Uudessa-Guineassa, Amazonjoella.

Ehkä meillä olisi hauskempaa, jos kansamme oopiumia olisi ollut väkipakolla iskostetun kristillisyyden sijaan kalevalainen usko."

Niinpä.

Tukholman perintöjä vuonna 1634

Thomas Anderssonin vaimon perintöä selviteltiin Tukholmassa 22.4.1634 ja samalla tuli todetuksi, että Thomasin perijät olivat Simon Arvidsson ja Valborg Arvidsdotter Suur-Lohjan kylästä "Kåsskyssby". Perintö oli tullut jaetuksi jo vuonna 1624?

Liedon miehillä oli ollut valtakirja kädessään oikeuden edessä 1.7.1634. Sigfrid Sigfridsson kylästä "Meijkelby" (Mäkkylä?) ja veljensä Jöns Sigfridsson kylästä "Tametackeby" (Tammentaka?) olivat tuolloin hakemassa sisarensa Dordi Sigfridsdotterin perintöä. (Liedon SAY:ssä miehiä ei näy.)

Lempäälän pitäjän "Wåyssiolyby"-kylästä saapui Tukholman oikeuden eteen 16.12.1634 Henrich Peersson kertomaan olevansa edesmenneen Margareta Markusdotterin siskonpoika. Henrich katsoi olevansa täten oikeutettu tämän perintöön. Mutta valtakirja puuttui.

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv, Del XXII 1634 (2008) s. 274, 292-293, 341
Kuva: Peter Sillén SHMM