Lauri Vahtren Absurdin suurvalta. Elämää neuvostojärjestelmässä (2010) osoittautui erinomaiseksi esitykseksi Neuvostoliiton elämästä. Vahtre käsitteli kommunismin alkuperäiset absurdit piirteet ja niiden muuntumisen Neuvostoliiton johdon käsissä. Kirjan esimerkit ovat Viro-keskeisiä, mikä ei suomalaista lukijaa haittaa, vaan tekee kirjan lukemisen vieläkin mielekkäämmäksi. Suosittelen lämpimästi.
Sivustolta Wolfheart's Homecave löytyi melkein yhtä lyhyt arvio, jonka loppukaneetti kuului: "Hieno aihe ja hyvä kirja, mutta jotenkin sitä siltikin toivoo että se olisi sisältänyt vieläkin enemmän noita käytännön esimerkkejä; nyt touhu menee paikoitellen liian etäiseksi analysoinniksi."
Mette Söderman oli lähempänä omia ajatuksiani, hän lopetti: "Terävästi kirjoitettu, ehdottoman luettava kirja."
torstai 13. tammikuuta 2011
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Perusopinnot jatkuvat, osittaisella kertauksella
TU AY Historiantutkimuksen perusteet
Tällä viikolla (tänä iltana) alkaa uusi luentokurssi Helsingin yliopiston puolella ja Turusta verkon kautta Historiantutkimuksen perusteet. Jälkimmäisen luulisi olevan osittaista kertausta syksyisestä Hesan johdantokurssista, mutta ottaen huomioon kuinka vähän siitä jäi käteen (tai siis paremminkin päähän, tai siis luentomonisteetkin on jo hävitetty) avainasioiden kertaus ei ole huono juttu.
Materiaalin puolesta Turun kurssi vaikuttaa lupaavalta. En edelleenkään ymmärrä, miksi luettava materiaali pitää upottaa useammaksi dokumentiksi verkkoon. Hyperlinkkejä on niin vähän, että kopsattuna word-dokumentiksi on sama informaatio käytettävissä paljon helpommassa muodossa. Eli kyseisellä askartelulla maanantaina aloitin ja muodostin samalla positiivisen kuvan sisällöstä.
Suorittamisen megapositiivinen puoli on, ettei kurssissa ole tenttiä. Jee! Isoimpaan harjoitustehtävään en vielä perehtynyt, mutta muu vaikuttaa vaivattomalta. Opintopäiväkirjaakin pääsee kokeilemaan ja kunhan saan ekan viikon tehtävät tehtyä, yksi sopii sisällöksi tännekin.
Verkkokeskusteluosuus ei kylläkään alkanut kovin lupaavasti. Syksyisessä verkkokurssissa koin ongelmaksi liian selvät kysymykset, joihin porukat vastasivat kuin tenttikysymyksiin, eikä mitään keskustelunomaista esiintynyt. Tällä kertaa keskustelutehtävä oli muotoiltu avoimesti - niin avoimesti, että pystyin tulkitsemaan sen ainakin kolmella eri tavalla. Ymmärrys muiden (oikeasta) tulkinnasta muodostuu kovin hitaasti, keskiviikkoaamuun mennessä vain pari ihmistä oli osallistunut keskusteluun. Tämä on hyvin ymmärrettävää, kun pohjalle piti lukea parinkymmenen sivun artikkeli. Mutta seurauksena on, että keskustelunomaiseen ajatuksenvaihtoon jää tosi vähän aikaa. Olematon aika, jos suurin osa puristaa tekstinsä näkyville esim. sunnuntai-iltapäivällä.
Tanssiva sukupuu
Viime syksyltä jäi Kokonaisvaltainen kirjoittaminen -blogista muistiin juttu väitöskirjan esittämisestä tanssimalla. Ei tullut tuolloin mieleen, että joku saisi päähänsä tanssia sukututkimuksen tulokset. Mikä osoittaa ajatusteni rajoittuneisuuden. Voiman numerossa 10/2010 nimittäin kerrottiin Tampereen konservatorion kansantanssilinjan opiskelijoiden päättötyöstä, joka perustui sukututkimukseen. Lainauksena tuosta Sinikka Tiernan jutusta (josta otin jo otsikonkin):
Esitys olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mutta ovat menneen talven lumia. Siis kuvainnollisesti, ilmeisesti Tampereellakin joulukuun lumet edelleen maassa.”Annoin opiskelijoille kesällä tehtäväksi tutkia omaa sukuaan nälkävuosista lähtien. Niistä tarinoista valitsin teatterille käyttökelpoisimmat.”
Parikymppisellä opiskelijalla on yleensä mielessä lähinnä tämä hetki – ja tuntematon tulevaisuus.
Numminen halusi pistää nuoret miettimään menneisyyttä, jotta he voivat sijoittaa itsensä tähän päivään. Hänestä juurien tutkiminen tekee hyvää kaikille suomalaisille.
Tarinoista löytyi Stalinin vainoja, punakaartin komentaja, evakkomatkoja, siirtolaisuutta ja monia pieniä inhimillisiä kohtaloita.
”Kun purimme sukututkimusta ja nuoret kertoivat omin sanoin vaikka mummonsa tarinan, tuli tunnekuohuja. Todella tajuaa, miten joku on kuollut sodassa 20-vuotiaana tai jäänyt orvoksi 16-vuotiaana.”
tiistai 11. tammikuuta 2011
Kulttuurisidonnaista estetiikkaa
Tukholmassa kutsui viime sunnuntaina Kiinan terrakottasotilaat kavereineen (yllä hautakompleksiin tehtyjä kotieläimiä). Veivät luolaan, mutta eivät antaneet suurempaa elämystä. Mutta kylläkin tien sellaiseen. Poislähtiessä silmäni nimittäin kiinnittyivät Medelhavsmuseetin näyttelymainokseen ja loppupäivän ohjelma laitettiin uusiksi.Tammikuun loppuun asti auki oleva erikoisnäyttely Vita lögner esitteli tutkimustietoa ja rekonstruktioyrityksiä antiikin patsaiden värityksestä. Siis niiden vitivalkoisten marmorimöhkäläiden, joiden jumalallista kauneutta on Euroopassa ihailtu Rooman ajasta ja renesanssista alkaen. Mikään ei ole niin hienoa kuin värien vähyys ja hillitty yhteen sointuvuus. Kirkkaat perusvärit sopivat lapsille sekä kehittymättömille ihmisille ja kansakunnille. Eivät vitivalkoisissa kaavuissaan kulkeville kreikkalaisille.
Kehittynyt esteettisyys ei todellakaan tullut mieleen museon näyttelystä. Lasten värityskirjat kylläkin. Hyvin kirjoitetut infotaulut pakottivat ajattelemaan sitä kuinka suuri osa tästä näkemyksestä on peräisin omasta taustasta. Eikä estetiikka (kai) objektiivisesti ole arvioitavissa?Subjektiivisesti esteettinen oli päivän lopuksi historialliselta vaikuttaneessa ympäristössä (Grand Hotel) nautittu historiallisen henkilön mukaan nimetty herkku (Pavlova), joka yhdisti marjojen vahvoja värejä sitruunatäytteen pastelliin.
Sulkeutuvista (?) kirkonkirjoista
Ennen joulua tuttavani lähetti minulle kopion korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä. On kiva kun on kivoja kavereita.
En tuntenut juttua etukäteen, joten vaati pari lukukertaa tolkun saamiseen. Pointti: sukututkija sai tietoja tuoreista kirkonkirjoista, mutta ei saanut itse kirjoja katsoa. Eli päätös heikentää tutkimuksen laatua, nostaa hintaa, hidastaa (mahdollisesti pysähtymispisteeseen asti), mutta ei varsinaisesti estä sukututkimusta. Ei herättänyt tunteitani suuntaan eikä toiseen, sillä olen pitänyt näppini erossa 1900-luvun tutkimuksesta ja turvautunut tarvittaessa maksullisiin sukuselvityksiin miettimättä suuremmin laatua, hintaa tai niiden suhdetta.
Jätin siis kommentoimatta täällä. Sitten juttu tuli esiin SSS:n vuoden ensimmäisen hallituksen kokouksen tiedotuksessa. Tämän tiedotteen luin "no, voi voi" -mentaliteetilla.
Kunnes iski päähäni ajatus, että ellen pääse selaamaan läpi Kokemäen seurakunnan 1900-luvun ensimmäisen neljänneksen rippikirjoja, en saa viimeisteltyä siirtolaistutkimustani (joka ei ole sukututkimusta eli en edes tiedä mitä pykäliä siihen sovelletaan) sille laatutasolle, että sen toimittamisessa kirjaksi olisi mieltä.
Jee.
(Kommentointia aiheesta löytyy SukuForumilta ja Petteri Järvisen blogista.)
En tuntenut juttua etukäteen, joten vaati pari lukukertaa tolkun saamiseen. Pointti: sukututkija sai tietoja tuoreista kirkonkirjoista, mutta ei saanut itse kirjoja katsoa. Eli päätös heikentää tutkimuksen laatua, nostaa hintaa, hidastaa (mahdollisesti pysähtymispisteeseen asti), mutta ei varsinaisesti estä sukututkimusta. Ei herättänyt tunteitani suuntaan eikä toiseen, sillä olen pitänyt näppini erossa 1900-luvun tutkimuksesta ja turvautunut tarvittaessa maksullisiin sukuselvityksiin miettimättä suuremmin laatua, hintaa tai niiden suhdetta.
Jätin siis kommentoimatta täällä. Sitten juttu tuli esiin SSS:n vuoden ensimmäisen hallituksen kokouksen tiedotuksessa. Tämän tiedotteen luin "no, voi voi" -mentaliteetilla.
Kunnes iski päähäni ajatus, että ellen pääse selaamaan läpi Kokemäen seurakunnan 1900-luvun ensimmäisen neljänneksen rippikirjoja, en saa viimeisteltyä siirtolaistutkimustani (joka ei ole sukututkimusta eli en edes tiedä mitä pykäliä siihen sovelletaan) sille laatutasolle, että sen toimittamisessa kirjaksi olisi mieltä.
Jee.
(Kommentointia aiheesta löytyy SukuForumilta ja Petteri Järvisen blogista.)
maanantai 10. tammikuuta 2011
Ääniä Atlantin takaa
Kari Kujansuu vinkkasi joulun ajan tekstin kommenttiin Ancestry.com:n kokoelmasta "New York City, Ellis Island Oral Histories, 1892-1976". Sieltä löytyi tavallisen oloisia Suomesta lähteneitä (lista tämän viestin lopussa), mutta silmäni osui juutalaisen oloisiin nimiin, joihin liittyi sodan aikainen saapuminen New Yorkiin. Mikä heidän tarinansa oli?
Selvisi (tietenkin) kuuntelemalla. Perhe Siedler (alkup. Sedler) oli muuttanut vuoden 1928 paikkeilla Puolasta Helsinkiin. Vanhin poika Leo oli syntynyt vielä Puolassa, mutta nuoremmat sisarukset Ariela ja Moses Helsingissä. Ryhmähaastattelun perusteella heidän elämänsä oli ollut varsin mukavaa. Isä ja äiti tosin niin pukutehtaassaan kiinni, etteivät ehtineet lapsia kasvattaa. (Pukutehtaasta löytyisi todennäköisesti lisää tietoa Laura Ekholmin tutkimuksesta Liikemiehiä ja narinkka-kauppiaita : Helsingin juutalaisten yrittäjien verkostot maailmansotien välisenä aikana, josta on valitettavasti vain tiivistelmä verkossa.)
Lapset kävivät juutalaista koulua, kotona puhuttiin jiddishiä ja suomea. Suomessa oli hyvä olla, suomalaisten kanssa ei oltu paljoa tekemisissä, mutta ei koettu myöskään syrjintää. Tänne olisi jääty ellei sodan pommitukset olisi saaneet perheen äitiä päättämään, että Amerikka on parempi paikka.
Helsingistä perhe lähti Nummelaan, jossa pakolaisia majoitettiin voimistelusalin lattialle. Oli kuultu, että Hankoon oli päässyt laiva, jolla olisi voinut päästä Tukholmaan. Mutta sitä oli tullessaan pommitettu ja perheen äidin vaatimuksesta lähdettiin junalla kiertämään Tornion kautta. Matkalla oli vielä ilmahälytyksiä, joiden aikana juna pysähtyi ja matkustajat menivät hankeen valkoisten vaatteiden suojaan.
Tukholmasta matka jatkui Norjaan, jonka Bergenistä laiva lähti matkaan 25.2. ja saapui New Yorkiin 8.3.1940. (Samalla laivalla tuli New Yorkiin myös kaksi muuta Helsingistä lähtenyttä juutalaisperhettä.) Siedlerin perheellä oli luvat Haitiin eikä Yhdysvaltoihin, mutta muutaman viikon Ellis Island -oleskelun jälkeen he pääsivät maihin. Sinne he myös jäivät, vaikka paon oli ajateltu olevan väliaikainen.
En väitä, että sisarusten muistot Helsingin juutalaisyhteiskunnasta olisivat olleet kovin erikoisia, mutta onpahan taas esimerkki tallennetun muistitiedon hakemisen haasteista. "Mistähän löytyisi tietoa juutalaisten lasten kokemuksista 1930-luvun lopulta?" "No, tietenkin Ellis Islandin siirtolaishaastatteluista." Ei ihan.
***
Muut haastatellut Suomesta lähteneet
Ingrid Ahlfors s. 7.2.1905 Pori, saapuessaan 9-vuotias
Aili Flint s. 29.3.1938 Helsinki, saapuessaan 22-vuotias
Ruth Haggblom s. 11.10.1900 Turku, saapuessaan -vuotias
Einar Heino s. 18.5.1909 Tammela, saapuessaan 13-vuotias
Oscar W Hill s. 3.1.1909, saapuessaan 4-vuotias
Aili Howard s. 19.4.1900 Oulu, saapuessaan 16-vuotias
Helmi Heino Ranta Masalin s. 23.9.1914 Forssa, saapuessaan 8-vuotias
Julia Palo s. 8.4.1909 Saltvik , saapuessaan 20 -vuotias
Aimo Sulin s. 19.10.1917 Turkka, saapuessaan 3-vuotias
Dagmar Irene Forsell Niland Swenson s. 4.4.1895 Terjarv, saapuessaan 21-vuotias
Erik Karlman s. 19.3.1917 , saapuessaan 25-vuotias
Elsie Pouttu s. 7.8.1905, saapuessaan 10-vuotias
Selvisi (tietenkin) kuuntelemalla. Perhe Siedler (alkup. Sedler) oli muuttanut vuoden 1928 paikkeilla Puolasta Helsinkiin. Vanhin poika Leo oli syntynyt vielä Puolassa, mutta nuoremmat sisarukset Ariela ja Moses Helsingissä. Ryhmähaastattelun perusteella heidän elämänsä oli ollut varsin mukavaa. Isä ja äiti tosin niin pukutehtaassaan kiinni, etteivät ehtineet lapsia kasvattaa. (Pukutehtaasta löytyisi todennäköisesti lisää tietoa Laura Ekholmin tutkimuksesta Liikemiehiä ja narinkka-kauppiaita : Helsingin juutalaisten yrittäjien verkostot maailmansotien välisenä aikana, josta on valitettavasti vain tiivistelmä verkossa.)
Lapset kävivät juutalaista koulua, kotona puhuttiin jiddishiä ja suomea. Suomessa oli hyvä olla, suomalaisten kanssa ei oltu paljoa tekemisissä, mutta ei koettu myöskään syrjintää. Tänne olisi jääty ellei sodan pommitukset olisi saaneet perheen äitiä päättämään, että Amerikka on parempi paikka.
Helsingistä perhe lähti Nummelaan, jossa pakolaisia majoitettiin voimistelusalin lattialle. Oli kuultu, että Hankoon oli päässyt laiva, jolla olisi voinut päästä Tukholmaan. Mutta sitä oli tullessaan pommitettu ja perheen äidin vaatimuksesta lähdettiin junalla kiertämään Tornion kautta. Matkalla oli vielä ilmahälytyksiä, joiden aikana juna pysähtyi ja matkustajat menivät hankeen valkoisten vaatteiden suojaan.
Tukholmasta matka jatkui Norjaan, jonka Bergenistä laiva lähti matkaan 25.2. ja saapui New Yorkiin 8.3.1940. (Samalla laivalla tuli New Yorkiin myös kaksi muuta Helsingistä lähtenyttä juutalaisperhettä.) Siedlerin perheellä oli luvat Haitiin eikä Yhdysvaltoihin, mutta muutaman viikon Ellis Island -oleskelun jälkeen he pääsivät maihin. Sinne he myös jäivät, vaikka paon oli ajateltu olevan väliaikainen.
En väitä, että sisarusten muistot Helsingin juutalaisyhteiskunnasta olisivat olleet kovin erikoisia, mutta onpahan taas esimerkki tallennetun muistitiedon hakemisen haasteista. "Mistähän löytyisi tietoa juutalaisten lasten kokemuksista 1930-luvun lopulta?" "No, tietenkin Ellis Islandin siirtolaishaastatteluista." Ei ihan.
***
Muut haastatellut Suomesta lähteneet
Ingrid Ahlfors s. 7.2.1905 Pori, saapuessaan 9-vuotias
Aili Flint s. 29.3.1938 Helsinki, saapuessaan 22-vuotias
Ruth Haggblom s. 11.10.1900 Turku, saapuessaan -vuotias
Einar Heino s. 18.5.1909 Tammela, saapuessaan 13-vuotias
Oscar W Hill s. 3.1.1909, saapuessaan 4-vuotias
Aili Howard s. 19.4.1900 Oulu, saapuessaan 16-vuotias
Helmi Heino Ranta Masalin s. 23.9.1914 Forssa, saapuessaan 8-vuotias
Julia Palo s. 8.4.1909 Saltvik , saapuessaan 20 -vuotias
Aimo Sulin s. 19.10.1917 Turkka, saapuessaan 3-vuotias
Dagmar Irene Forsell Niland Swenson s. 4.4.1895 Terjarv, saapuessaan 21-vuotias
Erik Karlman s. 19.3.1917 , saapuessaan 25-vuotias
Elsie Pouttu s. 7.8.1905, saapuessaan 10-vuotias
Oliko Michael Ståhlman elossa? Kuoliko suutari Johan Ekström Hangossa?
Uudenkirkon kompanian reserviläinen Michael Ståhlman jäi venäläisten vangiksi kesäkuussa 1790 ja tämän jälkeen hänestä ei oltu kuultu. Vaimonsa Walborg Mattsdotter kyllästyi odottamaan vuonna 1797 ja näin julkaistiin ylläoleva kuulutus sanomalehdessä Inrikes tidningar 27.9.1797. Kolme kuukautta aikaa antaa elonmerkki tai vaimo olisi vapaa uuteen avioliittoon.Hiskin Laitilan vihityistä löytyy päiväyksellä 21.1.1798 avioliitto morsiamella "sold: äa: Walb. Mattsdr: Ståhlman" ja sulhasella "s: Eric Michelss: " Koveron Uusikartanosta. Kolmen kuukauden jälkeen ei siis jääty aikailemaan ja Michaelin kuolemasta joko saatiin tieto tai hänet vain katsottiin kuolleeksi.
Naantalilainen suutari Johan Ekström meni Kustaan sodan aikaan palvelukseen Sandelsin tai Ehrenmalmin vapaajoukkoihin. Kuulemma kuoli Hangon linnotuksella, mutta varmuuden saamiseksi julkaistiin yllä oleva kuulutus sanomalehdessä Posttidningar 24.8.1795. Tietenkin siksi, että vaimonsa Maria Lang halusi uusiin naimisiin.Hiski tarjoaa Naantalista vain kastetut, joista löytyy 2.2.1782 Räikässä syntynyt Joh: Fridric, jonka vanhemmat "Skoflick: Joh: Ekström" ja "Maria Matts:dr". Tätä kirjoittaessa Naantalin kirkonkirjat eivät ole verkossa eikä minulla intoa juosta tätä varten arkistoon, joten enempää ei ole sanottavissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)