Petter Lyytikäisen vaikutus Savon maakauppaan on aivan erikoislaatuinen ja omintakeinen, kerrassaan hämmästyttävä, kun tietää, että hän ei ollut edes kirjoitustaitoinen. Tokkohan lienee koskaan yrittänytkään kirjoittaa muuta kuin nimensä. Lukutaidonkin kanssa oli niin ja näin.
Petter Lyytikäisen mainitaan aloittaneen liikeuransa kulkemalla talosta taloon ostaen voita, punniten sen siihen aikaan käytetyillä puupuntareilla. Pysyväisen kaupan kerrotaan hänen avanneen myymällä pienestä puukaapista kaikellaista rihkamaa. Vuonna 1869 anoi hän jo maakauppalupaa Pyhäjärvelle O. L. Senaikaiselta maakauppiaalta vaadittiin kirjoitus-, luku- ja luvunlaskutaito. Miten lienee ukko näistä vaatimuksista suoriutunut, on tuntematonta, mutta luvan hän sai. Kun kuvernööri kysyi asiassa seurakuntalaisten mielipidettä, oli tulos, että »muutamat myönsivät, muutamat panivat osiksi vastaan». Vastaanpanijat eivät kuitenkaan kuvernöörin mielestä tuoneet syitänsä julki sellaisessa muodossa, että niiden nojalla ei anomusta voitaisi hyväksyä. Ja niin sai Lyytikäinen kauppaluvan.
Tähän aikaan hän asui jo omistamallaan Saarelan tilalla Pielaveden pitäjässä. Sen jälkeen perusti hän vielä kolme maakauppaa ja jokaisen kaupan yhteyteen meijerin. Kaikki nämä kaupat ja kaksi meijeriä ovat vieläkin olemassa. Samoin toimii vielä hänen Kuopioon perustamansa maalaistavaroiden tukkuliike. Pesän nykyisenä johtajana toimii hänen poikansa, filosofian maisteri J. Lyytikäinen. Hänkin on jo ikämies. Suostuessaan pyyntööni saada julkaista isänsä kuva tässä lehdessä, sanoi maisteri: »Hän oli topra mies, meistä pojista ei tullutkaan mitään.» Poikia elää nykyään kaksi, toinen on tuomari ja toinen tämä mainittu, nykyinen liikkeen johtaja.
Petter Lyytikäisen toiminnasta ja elämäntavoista on enemmän kaskuja kuin kenestäkään toisesta maakauppiaasta koko maassa. Niitä kertovat monet Savon nykyiset maakauppiaat, jotka ovat hänen koulutuksensa saaneet.
Kun Lyytikäinen otti palvelukseensa kauppa-apulaisen, oli koeaikaa kaksi kuukautta. Tällä ajalla ei uusi tulokas vielä syönytkään vakinaisen väen kanssa. Sitten kun koe oli suoritettu ja uusi tulokas hyväksytty, tehtiin 4 vuoden oppilas-sitoumus tarkkoine määräyksineen. Ja määräykset eivät jääneet vain paperille, ne oli puustavilleen täytettävä. Nuoremman oppilaan oli esim. joka ilta »petattava» ukon sänky, luettava iltarukous, siistittävä tarpeen tullen ukon kynnet, vieläpä, kun ukon selkää kutisi, hangattava sitäkin ja leikattava aika ajoin karvat pois ukon korvista. Tästä näkee, että Lyytikäisen laki oli toisellainen kuin nykyinen liikeapulaislaki. Sivukauppojen hoitajain kontrahdissakin oli vielä ensimmäisenä pykälänä: »Täten sitoudun olemaan isännälleni kuuliainen.» Samoin oli sitouduttava olemaan tekemättä pyhänä kauppaa ja »hoitamaan liikettä voittoatuottavasti».
Tavallisina iltoina riitti se, kun luettiin ukolle iltarukoukset, mutta joka sunnuntaiaamu hän piti yhteisen jumalanpalveluksen, jossa jokainen luki vuoronsa perään, ja sitten ukko vielä kyseli luetun sisällön. Tästä hartaushetkestä ei saanut kukaan perheenjäsen olla poissa. Eivät tuomarit eivätkä maisteritkaan. Sattui kerran niin, että kun nykyinen liikkeen johtaja, jo maisterina ollessaan, ei kerran käsittänyt ukon kysymystä ja vastaus jäi saamatta, antoi ukko hartaushetken loputtua ankarat muistutukset. Häntä oli kuin vanhaa patriarkkaa kaikkien poikkeuksetta toteltava sekä yksityisessä elämässään että liikkeen hoidossa.
Erään rengin kontrahdissa oli m. m. 1 markan sakko, jos hän mene aidan yli eikä kierrä portista. Samoin toisella rengillä 1: 25 p. sakko, jos ukko näki hänen pitävän lakkia päässään kallellaan. Kynnykselle ei saanut astua kukaan, aina oli astuttava yli. — Nämä esimerkit osoittavat hänen ankaraa kasvatusperiaatettaan.
Liikkeen hoidossa myöskin oli toteltava empimättä häntä. Eräs kauppias meni kerran myymään hänelle parkkia. Ukko kysyi parkkien hintaa. Kauppias sanoi, että maisteri lupasi sen ja sen. Ukko kivahti: »Mikä se on se maisteri? Minä tässä olen ainoa oppinut mies.»
Eräs kauppias joka vasta viime syksynä luopui toiminimen palveluksesta ja perusti oman liikkeen, kertoi että hänet oli maisteri Lyytikäinen ottanut palvelukseen Kuopion liikkeeseen. Kun ukko sitten tuli Kuopiossa käymään, kutsui hän uuden tulokkaan puheelleen ja kysyi: »Tunnetko sinä minua.» Poika sanoi: »Kyllä minä kauppiaan tunnen.» »Minä olen se pahankurinen Lyytikäinen, josta olet kuullut puhuttavan». Muuta asiaa ei ukolla sillä hetkellä ollutkaan.
Mutta sitten vuoden perästä sai hän kutsun ukon hoitamaan liikkeeseen Pielavedelle. Silloin Lyytikäinen sanoi hänelle: »Olet vuoden ollut talossa, enkä minä tiedä, mikä sinä olet. Kyllähän se Janne (maisteri) sinua kehua löpöttelee, mutta mikäs niitä tietää.» Samalla antoi ukko hänelle kirjoitetun kahden viikon työohjeen.
Tästä kirjoitetusta ohjeesta muisti hän erikoisesti kaksi seikkaa. Siinä oli hänet määrätty parina päivänä viikossa ajamaan meijerin hevoskiertoa, ja ohjeessa erikoisesti sanottiin: «hevosen harja on otettava pois längen alta.» Samoin määräys, että hänen on nukuttava väentuvassa. Tätä määräystä poika ihmetteli, sillä hän tiesi olevan tyhjiä sänkyjä muitten apulaisten huoneissa. Kolmantena iltana ukko käski mennä maata muitten miesten kanssa ja selitti: »Se oli vain nöyryyden koetus. Useat miehet, kun he ovat vuoden talossa, käyvät niin ylpeiksi kuin olisivat mitäkin aatelia.» Sittemmin tuli pojasta monivuotinen haarakaupan johtaja.
Kaikesta ukon ankaruudesta ja omituisuuksista huolimatta, totteli koko henkilökunta Lyytikäis-vainajaa mielellään. Se osoittaa, että hänellä oli erikoiset kasvattajan ominaisuudet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti