Valokuvaus jossain Pohjamaan pitäjässä jatkuu Tohosen kertomuksessa:
"Ei siinä ensi kerralla oikeen osaa olla, tulee liian pönkätyksi itseään. Tyynenä ja rauhallisena tulisi istua aivan kuin kotona."
"Lukkarin nuoriherra ja ylioppilaskin täällä juuri otattivat. Istuivat rinnakkain toisella kantele, toisella sylinkantamus kirjoja polvilla. Mitähän sekin merkitsi?"
"No kirjat ja kantelehan näyttävät kummankin työalaa ja elämän uraa — kantele soittomiehen ja kirjat lukumiehen", selitti kirkkoväärti.
"Ja niin ne hyvästi onnistuivatkin, että oikeen. Kun olisi vähän vaan liikuttanut sormiaan, niin olisi kai kantele soinut. Mutta se ei liikuttanut, miten kuva liikutti."
Toisia lähti ja toisia tuli. Miehet vaimoineen ja lapsineen siellä kuvattiin, sulhaset morsiamineen ja ystävät ystävineen. Tytöt aina lainailivat pojilta kelloa, pistivät sen poveensa käydä raksuttamaan, mutta messinkiset perät ne pulskasti roikkuivat keltasen röijyn päällä.
Valokuvausaate se kulki sitten pitkin viikkoa ympäri kyliä, aukoen isäntien ja itsellisten kukkaroita. Siitä puhuttiin viikatetta terottaessa ja päivällisaikaan ladon edustalla; siitä puhuttiin lehmiä illastaessa, puhuttiinpa vielä makuullakin ollessa jonkun aikaa. Tyttäret ja poikaset pyysivät isältä ja äidiltä rahaa, mutta isäpä kielteli lopulle viikkoa, lupaili noin puoleksi vihdoin sekä kannatti ylimääräisesti heiniä valokuvarahan edestä, lyhensi päivällistuntia, antoi urakoita ja lupaili. Äiti säästeli maitorahaa, kirnusi ylimääräisiä kirnumuksia, pistipä jonkun kapan rukiitakin pussiin kauppiaaseen vietäväksi, mutta sunnuntai-aamuna pujautti hän markan Maijatytön kouraan. Ja sunnuntaina kokoontui nuorta väkeä kirkkoon tavallista enemmän, kullakin markka povitaskussa. Kuulutusten jälkipäässä luettiin valokuvausilmoituskin ja huomautettiin nimen alla erityisellä painolla, että "Ainoastaan lyhytaikainen olo paikkakunnalla".
Tapahtuipa eräänä sunnuntaina, että vanhan kauppamiehen karttanolle rustailtiin samallaista telttiä, naulattiin, kiipeiltiin ja juostiin kourat täynnä nuppineuloja. Oli nimittäin vasta saapunut paikkakunnalle toinenkin mestari, joka otti oikeen paperin päälle. Mutta kallis kuuluikin olevan, kaksitoista markkaa tusinalta, vähemmästä ei mahtanutkaan. Herrasväkeä siellä enimmäkseen kulki, ajoivat saksilinjaleissa, kampailivat hiuksensa suoraan jakaukseen ja polttelivat raudalla otsatukan kiharoita. Nojailivat keppiinsä ja olivat totisen näköisiä. Mikäpä siinä nauratti, kun niin paljon sai maksaa.
Kai ne ennenkin olivat semmoisia koneita nähneet, koska eivät pakkailleet kurkistelemaan eikä koskemaan, vaan tyyneinä, puhtaina ja harjattuina odottelivat vuoroaan. Kokoontui siihen joutilasta väkeä, tulvaili tuolta uudentalon pihamaalta, mutta pysähtyivät, kun kuulivat ruotsiksi haasteltavan, sipisivät salaperäisesti ja palasivat jälleen takasin.
"Kuka hullu kalliita ottaa, kun helpompiakin on tarjona. Ihmisen näköisiä ne sielläkin tulevat, ei yhtään kummempia. Kuuluu vielä saavan odottaa monta viikkoa. Narripeliä taitaa olla koko homma." Niin tuumailtiin kalliolla ja savitiellä, ihmeteltiinpä moista hulluutta vielä kotonakin. Päivän pari viipyi ruotsalainen herra vaan ja meni matkoihinsa, mutta sinkkiplootunkuvaaja jäi paikoilleen, juoksi ja hikoili, nykäsi, napsautti ja sipsautti somasti s:kirjainta. Sunnuntaisin kuulutettiin ja huomautettiin erikseen nimen alla, että ainoastaan lyhyt oloaika paikkakunnalla.
Ja tyttärien makuuhuoneissa riippui ikkunanpielet täynnä valokuvia, riitti vaikka kirjanmerkeiksi. Kuppiparin aluslautaselta nimikorttien välistä pisti esiin paperipovainen tuttavan naama. Mutta kellon vieressä peräseinällä riippuivat isäntä ja emäntä lanka-länkystä ja vuoteen kaarmin yläpuololla, ihan "huomentauluu" vieressä istua könötti veli-Matti perheineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti