Toukokuussa 1857 syntynyt Aleksandra Karhu kuvaa muistelmassaan kotiaan Rautalammin Horotaipaleen Lavian talossa vanhaksi, etelänpuoleiseksi savutuvaksi.
Tuvan suuressa uunissa oli rykelmä mustia palohalkoja ja valkea lieskasi kovasti uunista häipyen mustaan savuun, joka aaltoili pilarin ja orren välillä. Ovi oli raollaan, pärehalko välissä, ettei tuuli viskaisi sitä kiinni. Oven auki ollessa lakeinenkin paremmin veti savua.
Lakeinen, joka oli ison pankon kohdalla, pidettiin aina lämmitysaikana auki. Lakeisluukusta riippui pitkä puinen riuku, joka oli rautalenkillä kiinnitetty lakeisluukun reunaan. Sen toinen pää nostettiin aina silloin uunin kolmalle, kun lakeista pidettiin auki. Kiinni ollessa sai riuku vapaasti riippua.
Vaikka olikin kaunis keväinen päivä, niin kävi lämmitysaikana tuvassa kova veto ja minulle tuli ensi-kävelymatkallani arvattavasti kylmä, koska rupesin itkeä marisemaan. Silloin nostettiin minut pankolle, jossa oli herttaisen lämmin. Siinä istua nökötin tyynesti ja katselin kuinka isommat lapset paistoivat perunoita uunin liedellä. Minusta ei ollut vielä silloin toisille seuraa paistinperunan syönnissä, koska ikäni oli silloin vasta kahta viikkoa vajaa vuosi.
Oli kesä taas ja kaunis nurmi peitti pihamaan.
Eräänä päivänä tulivat Riikka ja Etla hätäisinä minua hakemaan huutaen: "Voi, voi, tuleppas pieni Santra katsomaan, kun Otralan koira on repinyt äitisi niin, että om kaikki rinta rikki!"
Juoksin pihalle ja näin äitini makaavan nurmikolla pitkällänsä rinta kaikki punaisena ja mustana!
"Ai-jai", voivotteli sisko-Riikka, "kuinka sinä nyt voit imeä, kun äitillä on noin suuri pipi!"
Minä huomasin petoksen ja sanoin: "Eihän siinä ole muuta kuin punamultaa ja tervaa!" ja turskahdin itkemään.
Etla ja Riikka olivat yhä hädissänsä ja lähtivät vitsoilla ajamaan "Otralan Hallia" pois: minä juoksin itkien jäljessä portille asti ja jäin siihen huutamaan: "Ei siellä ole mitään koiraa!"
Mutta huudoistani ja itsustani ei ollut mitään apua. Päivä oli minulle surkea, sillä sen koommin en äidin maitoa saanut...
Kyllä koettivat tuoda minulle kaikkia kauniita esineitä, mitä vaan talosta löytyi, mutta eivät ne minua yhtään lohduttaneet, itkin vaan. Äiti oli viety kylään "paranemaan" varmaan Paavolan Sohvin luokse. Minut pantiin kätkyeeseen, siinä souvattivat ja lauloivat, kunnes väsyin itkusta ja pahasta mielestä ja vaivuin uneen.
Lähteet:
Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 124, 30.10.1928 NO 126, 13.11.1928 NO 132, 31.01.1929 NO 13, 21.03.1929 NO 34 B, 08.08.1929 NO 87, 17.08.1929 NO 91, 24.08.1929 NO 94, 27.08.1929 NO 95, 29.08.1929 NO 96, 31.08.1929 NO 97, 03.09.1929 NO 98, 05.09.1929 NO 99, 10.09.1929 NO 101, 17.09.1929 NO 104, 19.09.1929 NO 105, 24.09.1929 NO 107, 01.10.1929 NO 110, 29.10.1929 NO 122, 31.10.1929 NO 123, 05.11.1929 NO 125, 14.11.1929 NO 129
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti