 |
| Työtilan dokumentointi tammikuun puolivälissä |
Tammikuun alkaessa olisin halunnut eteeni kevään 2020 Kaisan, jolle olisin kiljunut "etkö sinä ju-ma-lau-ta olisi voinut kiinnittää tähän yhteen ainoaan pointtiin järjestelmällisesti huomiota aineistoläpikäynnissäsi?" Mutta, kun en silloin ymmärtänyt, että se oli olennaista. Siksi tätä kutsutaan tutkimiseksi. Kun samaisena keväänä joku sanoi työni kulkevan "kuin raiteilla", emeritusprofessorituttavani totesi: "Tuo raide-vertaus on kyllä epäilyttävä, kun tutkimuksen teosta on kyse. Mulle tulee mieleen pikemminkin Keskuspuiston reittiverkosto. Alituista valitsemista eikä koskaan tiedä mihin joutuu."
Mistä tuli mieleen ja siltä varalta, etten saa väikkäriä valmiiksi enkä täten myöskään sen esipuhetta: kiitokset kaikille FB-tuttavilleni, jotka ovat tukeneet tutkimustani peukuttaen loputtomia lehtileikkeitäni, oikoen väärinkäsityksiäni, tarjoten kontekstitietoja (esim. näin), kääntäen minulle ylivoimaista ruotsia, vastaten kysymyksiini ja antaen fiksuja neuvoja. Osa on jopa satunnaisissa reaalimaailman törmäyksissä sankarillisesti kuunnellut loputtomia monologejani. Ilman teitä en olisi näinkään pitkälle päässyt.
Avusta puheen ollen, vuoden alkaessa työni sai uuden virtuaaliohjaajan. Vieläpä komean ja tyylikkään sellaisen. Christopher O’Regan nimittäin aloitti YouTubessa lukemaan läpi Dagligt Allehandan vuosikertaa 1792 tehden kunkin päivän lehdestä poimintoja. (Siis vähän samaan tapaan kuin viime vuotisessa Päivän lehti -yritelmässäni, mutta ammattitaidolla.) DA ei ole pääaineistoani ja vuosi 1792 on juuri väikkärini aikarajauksen ulkopuolella, joten O'Reganin havainnot tarjoavat hauskaa vertailupintaa ja toisinaan hyödyllisiä ajatuksia.
Hyödyllisiä ajatuksia tarjoaa myös Helsingin yliopiston avohoitopuolen kurssi Julkisuus, demokratia ja media, joka alkoi kuun puolivälissä. Aikuisena ihmisenä sama kirjallisuus olisi pitänyt tietenkin saada luettua itsenäisesti, mutta kun ei ole kahdessa ja puolessa vuodessa onnistunut, niin tuen otto oli mielestäni perusteltua.
Tukea pitää repiä sieltä mistä voi. Yksi tässä kuussa seurattu väitöstilaisuus oli hyvin terveellinen ja terävä potku persuuksille, sillä vastaväittäjä tarttui juuri siihen perusjuttuun, jonka omassa tutkimuksessani tunnistin ongelmaksi jo kesällä 2020. Pitänee leikata ruutukaappauksesta vastaväittäjän kuva työpöydälle muistutukseksi ja innoitukseksi. Varsinkin, kun kyseessä sattuu olemaan toinen niistä unelma/painajainen-vastaväittäjistä, joita ajatellen/peläten työtä piti tehdä.
Pääduunina tammikuussa oli kirjoittaa yhtä alalukua luetettavaksi Opinahjon sisäisessä seminaarissa helmikuun alussa. Työ ei kulkenut "kuin raiteilla" vaan tarjosi runsaasti yllätyksiä ja uusia ajatuksia eli oli huomattavan hauskaa. Ja työlästä. Ja hidasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti