Suomalaisille sopimaton elokuva vuonna 1923

Filmiaitta kertoi marraskuun lopulla 1921, että "A. B. Svensk Filmindustrin kuvaamossa Hellerupissa Kööpenhaminan läheisyydessä on näyttämöohjaaja Benjamin Christensen" työstämässä elokuvia, joista hän oli lausunut

»Se. minkä olen tehnyt, sisältyy vaatimattomasti sanoen siihen, että olen sommitellut inhimillisten erehdyksien historian, syventynyt siihen niin hyvin kuin olen voinut asiantuntemattomalla ymmärrykseliäni ja poiminut näkyville jonkun aikakauden, joka on saanut sielussani niin voimakkaan vastakaiun, että minusta on tuntunut ikäänkuin minulla olisi jotain sanottavaa muille ihmisille. Olen koonnut kaiken rohkeuteni ja antanut toiselle filmeistäni nimen: »Kulttuurihistoriallinen koe filmillä esitettynä». Toisessa filmissäni koetan esittää kantaani erääseen ajan »probleemiin» nähden. Olen asettanut itselleni suuren tehtävän, tahdon näyttää, että elävillä kuvilla voi kahdessa tunnissa kertoa jostain aiheesta enemmän kuin minkään muun ilmaisukeinon kautta». (Filmiaitta 7/1921)

Toinen noista elokuvista on ollut Noita, joka oli puoli vuotta myöhemmin vielä viimeistelemättä, mutta mainoskuvia oli jaettu. Tuolloin Christensen hehkutti

Minulla ei ole ollut tarkoituksena ylimalkaisesti kuvata noitatuomioita dramaattisessa muodossa, s. o. että olisin ottanut esimerkkiä jostakin noitatuomiosta ja rakentanut sen ympärille aiheeni, — ei siis filmin tavallisen mallin mukaan. Filmissäni ei ole mitään yhtenäistä toimintaa, vaan voi sitä paraiten pitää elävin kuvin esitettynä sivistyshistoriallisena esitelmänä. Päämääränä ei ole ainoastaan ollut noitatuomioiden kuvaileminen puhtaasti ulkonaisina tapahtumina, vaan myöskin sivistyshistoriallisesti valaista näiden noitatuomioiden sielullisia syitä osoittamalla niiden sisäinen yhtenäisyys ihmissielussa löytyvien epänormaalisuuksien kanssa, epänormaalisuuksien, joita on löytynyt kaikkina aikoina ja joita yhä löytyy meidänkin keskuudessamme. 

Keskeisintä filmissäni on tosin keskiaikainen usko noituuteen, mutta se, mitä minä tahdon esittää, ei tarkoita tämän uskon ulkoisten esiintymismuotojen dramaattista kuvausta, vaikkakin tämä olisi hyvin houkuttelevaa. Fiiniini on sarja erikoisseikkoja, osaksi tämän noitauskon syistä ja niistä eriskummallisista muodoista, joihin tämä henkinen kulkutauti pukeutui »noitien» ja heidän aikansa mielikuvituksessa, heidän unelmissaan ja jokapäiväisessä elämässään. Tämän jälkeen alan seurata noitatuomioiden ulkonaisia ilmenemismuotoja sellaisina, joiksi niitä dominikaanimunkit Jakob Sprenger ja Heinrich Institor kuvailevat paraimmassa ja uskottavimmassa lähdekirjassani Malleus Maleficorum'issa eli »Noitakammarissa»; tällä en suinkaan halua väittää, etteivätkö muutkin käyttämäni lähteet ole uskottavia; esim. olen saanut ehkä paraimmat kuvaukset asian sielullisesta puolesta Charcot'in ja hänen oppilaittensa hysteriaa koskevista tutkimuksista. Mielipiteeni mukaan ei kenelläkään ole syytä ihmetellä, vaikkakin tämän filmin valmistamiseen on kulunut runsaasti aikaa. Filmissä ovat kaikki pikkuseikatkin uskollisesti muovailtu historiallisissa lähdekirjoissani löytyvien kuvausten johdolla. (Filmiaitta 9/1922)

Kun luvassa oli "esim. eräs noidanratsastus pirun luo. Noin 75 noitaa ratsastaa luudillaan erään keskiaikaisen kaupungin yli — tämän esittäminen ei muuten ollut mikään helppo teknillinen tehtävä —. Mutta se onnistui, vaikkakin meidän täytyi käyttää 77 eri negatiivia yhdestä ainoasta kuvasta." oli ymmärrettävää, että juttu loppui toiveeseen nähdä "tämä omituinen filmiruno" Suomessakin.

Odottamaan jääneet odottivat turhaa, sillä elokuva ei päässyt läpi Suomen filmisensuurista. Päätös oli tehty ennen kuin Hufvudstadbladetissa tehtiin 6.6.1923 katsaus edellisten vuoden sensuuriin. Vuonna 1922 viranomaiset olivat katselmoineet 583 elokuvaa (630 filmikilometriä) ja kieltäneet 23 (42,7 km). Useimmiten syynä oli rikollinen sisältö, sillä erotiikka oli harvinaista. Yksi Neuvosto-Venäjää positiivisessa valossa esittänyt elokuva ei saanut jakelua poliittisista syistä. Taide-elokuvana Noita oli kiellettyjen joukossa erikoisuus. Sitä ei päästetty levitykseen raakojen kidutuskohtauksien takia. Sanomalehdessä Nya Tidning käytiin päätöksestä kirjeenvaihtoa (21.1.1924, 28.1.1924, 4.2.1924) ja asia muistettiin vielä seuraavana vuonna kun Norjassa ei päästetty teattereihin suomalaista elokuvaa Myrskyluodon kalastaja (Filmrevyn 2/1925). 

Se, jolla on tunti ja kolme varttia aikaa, voi nykyään tutustua elokuvaan verkossa. Valitettavasti paperilla elokuvateatterissa jaettu lähdeluettelo taitaa odottaa digitointia jossain KB:n pienpainatteiden pinossa.