Aamun ensimmäisessä keynotessa (miksei tällä ole keksitty suomenkielistä termiä) Vesa Kurkela puhui kansan suhteesta taidemusiikkiin. Päällimmäiseksi jäi mieleen konserttien selkeä asiakasprofilointi: nimestä selvisi oliko eliitille vai rahvaalle. Mielenkiintoinen oli myös huomio amatöörien ja artistien erottelusta sekä konsertti-ilmoittelussa että arvosteluissa. Amatöörejä ei mainittu nimeltä eikä heidän suoritustaan arvioitu. Ei välttämättä (tietenkään) arvostuksen erona, vaan ehkä paikallisena suhdetoimintana?
Pekka Pesosen keynote käsitteli omaa ja vierasta venäläisessä kulttuurissa. Lähtötiedoillani en saanut siitä kaikkea irti, mutta sanoista kyseenalaistus, riehakas parodia ja pyhien tekstien pilkka tuli mieleen Pussy riot. Niin myös ainakin yhdelle muulle, jonka yleisökysymykseen Pesonen vastasi niin, että ilmeisesti kuitenkin ymmärsin jotain.
Ekassa valitsemassani sessiossa Tarja-Liisa Luukkanen esitteli tuoreen (ja toisen) väitöskirjansa Axel Adolf Laurell ja Oikean teologian myytti tiimoilta 1800-luvun lopun teologista tiedekuntaa ja papiston eliitin aatemaailmaa, jota vallisti beckiläisyys. Tämä fundiskristinusko vastusti uutta tiedettä, realistista kirjallisuutta, naisemansipaatiota yms. Lisäksi he Luukkasen mukaan loivat "oikean teologian myytin" kirjoittamalla suomalaisen kristinuskon historiaa välittämättä lähteistä.
 |
| Ampiainen no 1/1910 |
Asko Nivala kertoi testanneensa Schlegelin teksteihin algoritmista tekstinlouhintaa, joka etsii sanoja, jotka esiintyvät usein yhdessä. Tulokset muodostuneista aiheista vastasivat Nivalan tuntemusta aiheesta, joten hän aikoo käyttää metodia laajempaan aineistoon.
Ekan session lopuksi Hannele Ketomäki kertoi Alexandra Ahngerin urasta laulajana ja laulunopettajana. Omissa muistelmissaan hän kuvasi elämäänsä vaikeksi (tms.), mutta minusta vaikutti onnekkaalta päästessään vapaaoppilaaksi Smolnaan ja päästyään Alma Forsténin oppilaaksi. Miten kukin asian näkee.
Kakkossessiossa aiheena oli liikkuvuus Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla. Piia Einosen esitys matkustusasiakirjoista 1800-luvun alkupuolen Viipurissa ei varsinaisesti rikastanut tietouttani passeista ja mainetodistuksista, mutta oli "lohduttavaa" kuulla, että hänestäkin aihe on haastava useiden viranomaistahojen ja vaihtuvien määräyksien lomassa. (Muutamia blogin passijuttuja.)
Merja Uotila puhui artikkelistaan, jonka olin lukenut. Tiina Hemminki tarkasteli väitöskirjansa Vauraus, luotto, luottamus : talonpoikien lainasuhteet Pohjanlahden molemmin puolin 1796-1830 jatkona perukirjoista ilmenevien velkasuhteiden maantieteellistä ulottuvuutta. Mitä pidempi matka, sitä todennäköisemmin velkakirja ja tarkemmin määritellyt ehdot.
Illanvietossa olimme Markku Lepistön taiteelliseen väitökseen kuuluvan konsertin yleisönä. Hän soitti harmonikalla Olli Mikkosen säestäessä pianolla musiikkia, jota olisi voitu kuulla Suomessa 1800-luvulla. Yksi kappaleista oli otteita oopperasta Martha ja muutkin kuin minä huomasi, että siinä oli pitkä pätkä irlantilaista kansanlaulua Last rose of Summer. Wikipedian mukaan muutama muukin säveltäjä lainannut sitä.
3 kommenttia:
keynote- [kiinout] pää- ¶ Esim. keynote-puhuja = pääpuhuja (konferenssissa tms.).
(lähde)
Mutta kuullostaa hassulta, että konferenssissa on neljä "pää"puhujaa. Englantilaisessä termissä on odotus siitä, että juuri nämä esitykset sisältävät olennaista ja uutta, joka avaa uusia näkymiä. Eli Wikipedian sanoin "delivered to set the underlying tone and summarize the core message or most important revelation of the event".
Ja kyseisestä artikkelista löytyi myös hakemani eli termin alkuperä: "The term key note comes from the practice of a cappella, often barbershop singers, playing a note before singing. The note played determines the key in which the song will be performed." Siis äänenanto, mikä ei sekään toimi konferenssiympäristössä suomeksi.
Ymmärrän kyllä. Sanat eivät siirry kielestä toiseen muuttumattomina.
Mutta asiaa voisi ajatella sitä kautta, että konferenssissa on neljä rinnakkaista teemaa. Niistä kullakin on oma pääpuhujansa.
Lähetä kommentti