Kevätloma meni niin vauhdilla, etten kaikesta tekemisestä ehtinyt kirjoittamaan. Kun
sain kotiseutuarkiston tutkimukset valmiiksi päivässä ja en ollut järjestänyt käyntiä Satakunta-arkistoon Porissa, jäi tiistaina aikaa käydä katsomassa Harjavallan kirjastoa. Siellä kiinnosti vuosi sitten avattu sotavitriini "Kun käsky kävi", josta olin paikallislehdestä lukenut. Ajatus minimuseonäyttelystä kirjastossa kuullosti hyvältä ratkaisulta ja siltä se myös näytti paikan päällä.
Vitriini oli isohko ja vastaavan kokoisia näyttelyjä on varmaan monen paikkakunnan takahuoneissa, jotka ovat avoinna joka kolmas lauantai täydenkuun aikaan. Kun taas kirjasto on auki säännöllisesti ja paikalla on aina henkilökuntaa. (Ellei ole siirrytty itsepalveluun kuten joissakin kirjastoissa.)
Esillä olevat esineet eivät olleet mitenkään ihmeellisiä, sillä tarkoituksena oli esittää harjavaltalaisten kokemuksia toisen maailmansodan aikana. Mutta esillepanoon oli laitettu vaivaa ja ajatusta. Erityisesti pidin esineteksteistä, joissa oli avattu sanoja, jotka toisaalla olisi voitu jättää silleen. Ymmärtämättä, etteivät ne nuoremmille sukupolville sano mitään.
Voi tietenkin käydä niin, että vitriiniin totutaan ja sen ohi kävellään. Kuin todisteeksi tälle, minulta oli jäädä huomaamatta parin metrin päässä toinen pienempi vitriini, jossa oli esillä
viime kesän arkeologisten kaivauksien löytöjä Kraakanmäeltä. Sen ohessa oli infotaulut valokuvineen ja teksteineen. Vastaavia on kaivauksien yhteydessä yleisesti/usein?
Harjavallassa on myös ammattimaisesti hoidettu museo, jonka perusnäyttelyyn en tällä kertaa innostunut tutustumaan, mutta maksoin sisäänpääsyn vaihtuvaan näyttelyyn
Hyvä, paha susi – Suomalaista susihistoriaa ja näkemyksiä sudesta.Se osoittautui tekstitauluvoittoiseksi ja herätti jälleen kerran ajatuksen siitä, että kaiken tiedon jakamiseen näyttely ei ole paras mahdollinen tapa. Aitoja esineitä oli vain puoli tusinaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti