Näytöksen jälkeen tenttaamani tuottajan mukaan kaikki dramatisointi perustui oikeuspöytäkirjoihin. Käytiin läpi lapsuudesta asti 1800-luvun rikollisen elämä, joka kulki postiryöstön kautta kuolemantuomioon. Valmistelen parhaillaan esitelmää 1800-luvun rikollisesta, joten kokemus oli hyödyllinen.
Opin, että Ruotsissakin kuolemantuomiot kävivät harvinaisiksi 1800-luvulla, mutta tässä tapauksessa tuomittu ei uskonnollisen kokemuksen takia anoa armoa. Joku puhuva pää selitti, että vankeus vedellä ja leivällä ei ollut pikkujuttu, sillä suolan puutteeseen (?!) saattoi kuolla.
Historiska museetin perussettiä en jaksanut tällä kertaa katsella vaan satsasin näyttelyyn Visbyn taistelusta 1361. Luin lähes kaikki tekstit 24:stä infotaulusta ja ihmettelin luurankoja. Viimeisissä infotauluissa kävijöiltä kysyttiin oliko ihmisjäänteiden näyttäminen museossa sopivaa. Minua ennen vastanneista 90% hyväksyi vuonna 1361 kuolleiden näyttämisen ja 90% vuonna 1642 kuolleiden. Mutta 57% ei halua nähdä vuonna 1942 kuolleita museonäyttelyssä ja 78% ei vuonna 2000 kuolleita. Arkeologisen tutkimuksen hyväksyi 95%.
Toisessa kyselyssä mietittiin Ruotsin puolustuspolitiikkaa. Visbyn tapahtumien heijastumaa omaan aikaamme oli myös näyttelyn alussa, jossa tarkasteltiin kahta niistä maalattua teosta. Minulle oudommassa Visbyn muurien sisälle jääneet porvarit rinnastettiin ruotsalaisiin, jotka katsoivat sivusta kun neuvostoliittolaiset (tanskalaiset) hyökkäsivät Suomen (Gotlannin talonpoikien) kimppuun. Minusta toimivia pohdintoja historian merkityksen konkretisoimiseksi.
Kävellessäni sinne ehdin vielä poiketa Livrustkammaren Valtapeli-näyttelyyn, joka oli luvannut jotain historian hyödyntämiseen liittyvää. Ei auennut, mutta kaikkea hienoa oli.
Hotellilta kieppasin vielä Fotografiskaan, joka ei tällä (kolmas?) kertaa tarjonnut mitään erikoisempaa. Eikä syntistäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti