Auvoista kyläelämää Hämeessä

Lapsuuteni kirjojen lukeminen on ollut monella tapaa silmiä avaavaa. Yllättävimpiä lukukokemuksia olivat Anni Swanin kirjat Tottisalmen perillinen, Sara ja Sarri, Iris rukka sekä Ollin oppivuodet. Läpiluku kyllä onnistui, mutta juonien samankaltaisuus ja tekstin vanhanaikaisuus enemmän nauratti kuin kosketti. Ansaitseeko Swanin tuotanto klassikkoleimansa?

Suuremmalla ihastuksella luin Leena Härmän kirjat Pieni Tuittupää, Tuittupää ja salaperäinen Samu sekä Tuittupää ja pikku Totsi. Ne olivat alunperin ilmestyneet 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa, mutta saaneet uusitut painokset 1970-luvulla. Ehkäpä uusinnassa on karsittu vanhanaikaisempaa kieltä, sillä teksti tuntui kiitettävän ajattomalta.

Kuin myös tapahtumat, jotka vain Hämäläisten laulun maininta paikansi Hämeeseen. (Wikipedian perusteella oltiin lähellä Tamperetta.) Lasten elämän kuvaus tuntuu realistiselta ja voisi edustaa montaakin vuosikymmentä kansakoulujen ajalta. Melumäen lapsetkin tulevat vertailukohtana mieleen. Mutta onnikka kulkee, taloon tulee puhelin ja hevoskärryillä on käyttöä, joten ollaan siis todennäköisesti 30-luvun lopulla tai kirjoitusajassa, josta on pyyhitty pois sotainvalidit ja ostokortit.

Virtuaalinen historiamatkaaja törmäsi muutamaan mielenkiintoaan herättäneeseen yksityiskohtaan. Siinä missä nykyään omenapuiden haltijat jakelevat satoaan mihin vaan pystyvät, kirjassa omenavarkaus on vielä vakava rike. Nykyajan lapsen suuhun olisi vaikea sovittaa repliikkiä "Mustikat eivät ole yhtään mitään. Minä poika syön omenia niin paljon kuin maha vetää."

Ja vielä vaikeampaa kuvitella lapsijoukon ihastuvan nähdessään naurismaan niin, että lopuksi "Toiset seisoivat yhä naurismaalla, jokaisella syli täynnä meheviä nauriita. Kaisa ja Eila näkyivät jo nakertelevan niitä ahnaasti. Virpi aivan tunsi nauriin tuoksun ja vesi kihosi hänen kielelleen."

Ilmeisesti nykyelämästä poikkeavaa oli kuvauksessa myös toisaalta lasten vapaus ja toisaalta vanhempien juoksutyttönä toimiminen ekaluokkalaisen ikäisenä. Lapsettoman vanhanpiian näkökulmasta kun tuntuu, että vanhemmat juoksevat nykyään lasten asioilla enemmän kuin toisin päin. 

Ajankuvaa oli myös väkivallan käytössä. Päähenkilö sai äidiltään (joka oli kuvattu mukavan inhimillisenä) selkäsaunan joka kirjassa. Liekö sitten väkivallan kierrettä, että lapset tappelivat jatkuvasti myös keskenään?