Liukkonen aloittaa "historiaan, muistiin ja muistin politiikkaan" liittyvillä pohdinnoilla, "koska niillä on yhä suurempi roolinsa eurooppalaisessa valtapolitiikassa". Hän perustelee historiasta ja muistista "jauhamista" menneisyyden muovaaman identiteetin ymmärtämisellä. Lisäksi historiasta on "Venäjällä tullut kiistelty itseymmärryksen lähde, "menneisyyteen sijoitettua politiikkaa"."
Liukkonen suhtautuu kriittisesti väitteeseen, "ettei Venäjällä ole edes aloitettu neuvostomenneisyyden arviointia". Jos näin uskoo ei ole seurannut "venäjänkielistä tutkimusta, kirjallisuutta tai kulttuuri- ja mediakeskustelua menneisyydestä". Julkisuudessa on vahvemmin "virallinen katsantokanta", jolla on puolustauduttu "liberaalia menneisyystyöskentelyä vastaan". Muistinhallintapyrkimykset eivät tee historian ja muistin prosesseista yksisuuntaisia: "kerran irti päästettyjä voimia [ei] voida enää täysin peruuttaa".
Menneisyyden käsittely on siis aloitettu ja jossain määrin käynnissä. Mutta myöhemmin (s. 23) Liukkonen toteaa, että "menneisyyden työstämisen sijaan on julistettu linnarauha, jonka sisäisille ja ulkoisille haastajille näytetään hampaita. Puhumattakaan siitä, että alettaisiin neuvostoaikaisista selvitellä, kuka teki mitä ja kenelle".
"Mikä valitaan itseymmärryksen ja moraalisen pääoman pohjaksi, kun poliittinen menneisyys on niin täyskäännösten riivaamaa ja sisäisestikin ristiriitaista? Toistaiseksi on valittu se linja, ettei valita mitään johdonmukaisesti, vaan otetaan käyttöön kulloiseenkin tilanteeseen sopivin kertomus."Omaa kieroutunutta käsitystäni Venäjän historiakulttuuriin kuvaa se, että yllätyin kun luin Svenska Dagbladetin jutun siitä, että venäläiset(kin!) etsivät edelleen toisen maailmansodan kaatuneiden jäänteitä. Aiheesta on tehnyt Johanna Dahlin väitöskirjan Kriget är inte över förrän den sista soldaten är begraven: Minnesarbete och gemenskap kring andra världskriget i S:t Petersburg med omnejd.
Venäjän arkistojen omituisuuksista olen lukenut Jussi-Pekka Hakkaraisen blogista. Värikästä kuvausta oli myös Anthony Beeverin esityksessä Stalingrad and Berlin: researching the reality of war ja Oxfordin yliopiston konferenssissa Research Approaches to Former Soviet States: A Practical Introduction. Historiatietouteen Venäjällä ja Virossa liittyy Oxfordin yliopistosssa vuonna 2011 Ted Gerberin pitämä esitys Ethnic, socioeconomic, linguistic, and political sources of ideational cleavage: history wars in contemporary Estonia.
Aihetta sivuten linkitettäköön vielä Kuolan niemimaan saamelaisista tehty tutkimus. Ja mainittakoon myös tuore Venäjän kansalaisuuspolittiikkaa käsittelevä kirja Russian Citizenship: From Empire to Soviet Union, josta keskustellaan Russian History Blog:ssa.
Kuvituksena Alexei Venetsianovin maalaus sadonkorjaajista. Venäjän valtionmuseo via Google Art via Wikimedia Commons. Alla samasta paikasta saman taiteilijan näkemys riihestä.
3 kommenttia:
Kiitos myönteisestä arviostasi, vielä enemmän minua ilahduttaa se, että kirja löytää kiinnostuneita lukijoita. Historiaosuus oli kirjan palkitsevimpia osuuksia tehdä, koska esimerkiksi muistin politiikasta on viime vuosina kirjoitettu niin paljon kiinnostavaa materiaalia, myös ja varsinkin venäjäksi. Erinomainen kokonaisesitys Venäjän historiasuhteesta on Nikolai Koposovin kirja Pamjat strogogo rezhima, (Kovennetun kurin muisti), joka pitäisi ehdottomasti saada venäjän lisäksi edes englanniksi.
Huomaan, että olen ilmaissut menneisyyden käsittelyä koskevia asioita epäselvästi. Tai oikeastaan ristiriitaisesti, mikä johtuu taas siitä, että asia on ristiriitainen. Virallinen Venäjä suhtautuu juuri tällä hetkellä nuivasti historian ristiriitaisuuksien tuulettamiseen, mutta ei tämä toki yksinään pysäytä akateemista tai populaaria historiakeskustelua.
Venäjällä on todella suuri ero myös yksilöiden ajattelulla ja ns. virallisella ajattelulla. Siksi uskon hyvinkin, että sodassa kadonneita etsitään yhä. Eikös se surullisen kuuluisa Suomalaisen median käännösmoka "Nazisin taistelusta" käsitellyt jotakuta mummoa, joka oli löytänyt kadonneen isänsä joltakin taistelukentältä? Vai oliko se ukrainalainen?
Kyllä kaatuneita etsitään. Venäläiset asianharrastajat etsivät myös suomalaisia kaatuneita. Yksi sukulaismieheni on tällaisten yhteisten etsintöjen ja tunnistusten seurauksena tuotu vuosikymmenien jälkeen kotiseurakunnan sankarihautausmaahan. Varma tunnistus saatiin kihlasormuksesta.
Reijo Nikkilä on ollut tässä toiminnassa mukana ja tietää enemmän.
Siihen nähden miten paljon nämä sotahistorian asiat nykyään kiinnostavat, tästä on minusta Suomessa yllättävän vähän juttua.
Saattaa olla, että se herättää tietyllä lailla vaikeita tunteitakin, haastaa ajattelemaan monenlaisia ristiriitaisia asioita.
Lähetä kommentti