Yllätyksekseni Päivi Kivisen Pikku proletaareja (1946) tuli luetuksi kannesta kanteen. Se tuntui minä-näkökulmasta kirjoitetulta faktalta ja hieman hämäännyin kun googlailu ja kirjastotietokanta kertoivat luokituksesta kaunokirjallisuuteen. Ottaen huomioon Wikipedia-sivun viitteet kasvatustietelliseen osaamiseen rohkenen kuitenkin epäillä, että kirja perustuu kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin kasvatusneuvolan pitäjänä sotia edeltävinä vuosina.
Niin elävältä kuvaus nimittäin tuntui. Kussakin luvussa käsiteltiin onneton lapsi ja väistämättä alkoi miettiä, miten heidät olisi määritelty ja hoidettu nykyään. Hoito 1940-luvun tyyliin oli osin tervettä järkeä ja osin pakottamista laitokseen, jossa sai "kaksi kertaa päivässä vahvan luminaaliannoksen. Ilman sitä häntä olisi ollut pidettävä repijän puvussa, jossa kädet sidottiin selän taakse."
Lasten lisäksi kuvattiin perheitä ja koteja.
Kinnunen itse oli nuoruudessaan sairastanut kuppataudin, poti nyt sen aiheuttamaa mielisairautta ja oli jo vuosina ollut tylsänä. Hän oli kaupungin lähellä olevassa mielisairaalassa. Vajaaälyinen äiti koetti nyt kunnan avun turvin viedä eteenpäin perhettään, johon kuului hänen lisäkseen neljä vajaaälyistä lasta. [...]Tarkemmin ajateltuna lienee parempi, ettei tarinoita pysty varmuudella yhdistämään eläneisiin ihmisiin. Valokuvan lapset eivät liity kirjaan vaan ovat tarttuneet SA-kuvaan 20064 "Lapsia leikkikentän kiikulla. Helsinki 1941.06.20"
Yleensä ei Kinnusella keitetty ruokaa kuin pari kolme kertaa viikossa, alkupuolella kuuta ei lainkaan, sillä silloin oli leipää ja muuta hyvää, mitä kortilla sai. Perunoita alettiin keittää silloin, kun leipä loppui. Niitä keitettiin suurella rautapadalla, - muita keittämiseen tai paistamiseen tarvittavia talouskaluja ei ollut. Padasta kukin noukki perunoita silloin, kun ruokahalu vaali.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti