Olin niin hyvässä ajassa, että ehdin kurkistaa Yliopisto istuu -näyttelyyn. Auki maaliskuun loppupuolelle, joten muotoilun ystävät ehtivät käydä paikan päällä kuolaamassa.
Istahdin itse yhdessä naisvaltaisen yleisön kanssa pieneen juhlasaliin kuuntelemaan kolmea esitystä otsikolla Kriisien muistaminen ja unohtaminen puheenjohtajanaan Ulla-Maija Peltonen. Muistitietotutkimus ei ole minulle täysin outoa, mutta jostain syystä en saanut ansioituneiden tutkijoiden esityksistä juuri mitään irti.
Tiina Kinnunen kertoi aloitteilla olevasta Talvisodat -tutkimuksesta, joka kuullosti mielenkiintoiselta. Aikovat käydä läpi pyöreiden vuosien mediajutut talvisodasta ja olettavat löytävänsä muutosta, suomalaisuuden määrittelyä ja moniäänisyyttä. Kinnunen mainitsi myös talvisodan muistomerkkihankkeen ja viritti siihen aivan uuden mielenkiinnon: mitä näkökulmaa talvisodasta nostetaan esiin? Sillä kuten Jan Löfström oman esityksensä lopuksi totesi: muistipolitiikka on politiikkaa.
Mahdollisesti sisäänottokykyäni heikensi se, että aloin miettiä minkä verran lapsena ja nuorena sain perhepiirissä muistitietoa sisällissodastamme ja viime sodista. Parhaan muistini mukaan en pätkääkään. Vaari oli sotaveteraani ja mummon lottakokemuksistakin olin tietoinen, kai. Mutta sodat eivät varsinaisesti merkinneet (emotionaalisesti) mitään. Eivät senkään jälkeen kun 30-kymppisenä kirjoitin vaarin jatkosodan muistot auki alusta loppuun. Entä minua nuoremmat? Kauanko viime sotien ymmärrykseen tulee liittymään oman suvun/perheen muistitieto? Juuri ennen session alkua luin historian- ja yhteiskuntaopinopettajan twiitin:
Toisaalta edes kaikki oppilaideni vanhemmat eivät tiedä, onko heidän sukulaisiaan ollut viime sodissa. suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/…Muistitiedon problematiikasta siirryin Glossan juhlavuosiesitelmään Keskiaika - synkkä kriisien kausi? Kymmenen vastaväitettä. Historiatietoisuudesta oli tehty sellainen show, että vastaväitteiden laskuissa en pysynyt mukana, vaikka melkein kaiken ylös kirjoitinkin. Estradille tuli nimittäin itse kuolema mustalla viitalla ja viikatteella varustettuna. (Saako kaupungilla kulkea viikatteen kanssa? Jäi vaivaamaan.) Hän muisteli kaipauksella kammottavaa keskiaikaa ja esitti enimmäkseen tuttuja väitteitä ajan hirveydestä. Näitä ampuivat alas Ilkka Leskelä, Jesse Keskiaho, Susanna Niiranen, Päivi Maaranen ja Mervi Suhonen.
— Aino-Maija Viljamaa (@MaijaAino) January 13, 2013
Ensimmäisenä käsittelyssä oli väite siitä, että keskiajan ihmisen nauttivat mestauksista. Leskelä huomautti, että mestauksia on ollut ennen keskiaikaa ja Suomessa viimeksi 1918. Hieman vierastin loppuvuotta, mutta totta tavallaan. Mutta kun Leskelä yritti häivyttää nauttimista toteamalla ettei siitä ole todisteita ja kaikki olivat paikalla, sillä niin tilaisuus järjestettiin, olen hieman eri linjoilla. Historiallisten aikojen kuvauksien mukaan mestaukset (sekä häpeä- ja ruumiinrangaistukset) vetivät väkeä jopa Lontoon ja Pariisin kaltaisissa suurkaupungeissa ja rinnastuvat mielestäni vaivattomasti (vaikkei välttämättä oikein) nykyajan väkivaltaviihteeseen.
Myös väitteeseen keskiajan henkisestä köyhyydestä ja yksiuskoisuudesta olisin vastannut toisin kuin Jesse Keskiaho, joka selitti pitkän pätkän oppihistoriaa. Mutta olisi voinut kertoa teologisesta moninaisuudesta ja edellen voimissaankin olleista kansanuskoista? Jollei olisi pysytty kirjallisessa yläluokan kulttuurissa, joka leimasi myös Niirasen vastauksia. Suomen tilaa lopussa kommentoivat arkeologit toivat kuvauksen jälleen lähemmäs maata. Niin lähelle, että jäin miettimään kuljettiinko Turun kaduilla tosiaan nahkatossuissa ilman patiineita?
Maaranen käytti maastonmuokkauksesta esimerkkinä Junkarsborgin linnaa ja innosti yhden yleisön edustajan kysymään josko siellä voi mennä käymään. Maaranen selitti että kyllä, mutta into taisi hiipua, kun ymmärrettiin, ettei paikalla ole kiviraunioita. Mutta jos Liinmaa teki meikäläiseen vaikutukseen vielä olemattomammilla pintarakenteilla...
1 kommentti:
Noista mainitsemista 1918 mestauksista on sotasurmat sivulla selitetty, että itseasiassa kyseessä on kuitenkin ollut teloitus ampumalla, mutta jostain syystä on käytetty nimeä mestaus. Ehkä teloitus-sanaa ei vielä tuolloin tunnettu. Itse olen huomannut tuosta 1918 tapahtumista ikävän, mutta toisaalta mielenkiitoisen ilmiön. Silloin "katosi" jonkin verran ihmisiä, jotka olivat suvun silmissä "väärällä" puolella. Eli heidät ikäänkuin vaan pyyhittiin pois mielestä ja puheista ja nyt myöhemmin kun kirkonkirjoja tutkii, niin löytyykin sukulaisia, joista ei ole tiedetty mitään mutta ovat saattaneet/saattavat elää jopa samalla paikkakunnalla.
Lähetä kommentti