Veroista Suomessa

Toissapäivänä kolahti postiluukusta veroehdotus. Jos vanhat merkit paikkansa pitää, se seilaa pitkin kämppääni reilun kuukauden ennen kuin ryhdistäydyn tarkistustoimiin. Vero kun on sana, "joka ei soi miellyttävältä Suomalaisen korviin." Lainaus A. Meurmanilta, joka jatkaa kirjassa Veroista Suomessa (1878):

Se muistuttaa hänelle sitä vuoden aikaa , jota ostajat odottavat saadaksensa maanmiehen tavaroita halvalla, koska "talonpoikien täytyy myydä kruununverojen kokoomiseksi". Se muistuttaa hänelle kruununvoudin, nimismiehen, ryöstömiesten j. m. s. talossa käyntiä. Mikä olisi eläessä joll'ei veroja tarvitsisi maksaa!

Tuohon verrattuna veroehdotuksen tarkistus on aika vaivaton juttu, kun veroista on (toivottavasti) suurin osa jo maksettunakin. Ja nykyäänhään veroja vastaan saa paljon enemmän kuin 1800-luvulla. Kai? Kirjassaan Meurman perustelee verojen tarpeellisuutta visioimalla minkälaista olisi elämä ilman niitä:

Meillä on kyllä lähemmät huolet. Yleisen järjestyksen hoitava käsi ei enää suojele meitä. Pahanelkinen naapuri loukkaa oikeuksiamme, hakkaa metsässämme, syöttää viljamaitamme. Jo olimme lähtemäisillämme lauta- ja nimismiestä hakemaan, oikeuteen haastamaan, joll'emme juuri olisi riemuinneet, että näistä kaikista oli vihdoin päästy; lähdemme siis talonväkinemme karkottamaan hakkaajat metsästä, elukat viljavainioistamme, ja palaamme, jos voitolla, se on tietämätöntä, mutta ainakin verisin päin ja tuhlattuamme aikaa, jona olisimme säännöllisessä työssä ansainneet mitä meiltä ennen "henkirahoihin" meni.

Mutta löytyy vielä pahempiakin kuin tuo vallaton naapurimme. Öiset rosvot ja varkaat väijyvät henkeämme ja tavaroitamme; täytyy asuntomme ympärille varustuksia rakentaa ja vahdit asettaa, joka kyllä käy kalliimmaksi kuin linnarahat, vaikka se tuskin meitä yhtä hyvin suojelee. Maata pannessamme vilahtaa mieleemme että päivämme on saattanut meitä moneen pulaan ja kulunkiin, josta emme ennen tienneet mitään. Toisena aamuna aivomme lähteä matkaan tavaroitamme kaupaksi viemään . Lähdetäänkö rautatielle? Kenties, jos niitä olisi olemassa, mutta hiisi heistä huolikoon, säästyyhän matkaraha, ja me olemme veroista vapaa kansa, joka itse ajaa juhtansa ja asiansa. Olemme suurella vaivalla pitäneet kunnossa joltisenkin tien talostamme valtamaantielle; sinne päästyämme löydämme vaan jylhän kivikön, vetelät suot, sillattomat joet ja purot. Olisiko todellakin tuo mitätön veromme raivannut meille teitä yli ympäri maapalloa! Ainakaan nyt emme pääse paikasta, täytyy jättää matka talveksi, jolloin toki lumi ja pakkanen silittää meille tien. Mutta näin ollen täytyy kumminkin lähettää asiasta tieto ystävällemme tuolla kaukaisessa kaupungissa, että hän lainaisi meille tarpeelliset rahat, kunnes pääsemme tavaroitamme kaupitsemaan. Eilisestä päivästä meillä on vielä tallella 20 pennin postimerkki, panemme sen siis mielihyvällä kirjeesemme. Mutta oikein! Postia ei olekkaan. Täytyy panna erinäinen lähettiläs liikkeelle samoomaan jalkaisin poluttomia metsiä, kuivaamattomia rämeitä, sillattomia vesiä. Jos hän kymmenen päivän kuluessa palajaa onnellisesti, niin saamme pitää sitä suotaisten kohtalojen vaikutuksena; jos hän hukkuu , eipä siitä polisitutkinnoilla vaivata. Mitä noitumista se oli, että eilen sain kirjeeni kulkemaan 20 pennillä ei ainoastansa yli ympäri omaa maata, vaan yli ympäri maanpallonkin. Olisiko tuo todella ollut tuon mitättömän veroni vaikutus. Älkäämme sittenkään antako perään. Me verottomat, mekö heittäytyisimme raakuuden valtaan! Nyt, verottomana, jaksaa lapsiansakin kouluttaa. Evästetään siis lapsemme kouluun.

Mutta koulu on suljettu, olemmehan päässeet veroillamme palkkaamasta koulun-opettajia. Mitäs muuta, otamme koti-opettajan jos saamme -, mutta kalliimpi ja huonompi opetus siitä seuraisi. Vaimo sairastuu, ollaan tuumissa panna lääkäriä etsimään, mutta onneksi muistamme, että yliopistoa ei enään ole, jossa lääkäriä valmistetaan, ja ett'ei näitä siis löydykään. Viikkomme on kulunut tuskissa ja vaivoissa, tavallisiin toimiimme ryhtymistä emme ole joutaneet ajatellakaan; lepopäivä vihdoin koittaa. Ruumiillisesti väsyneinä haluamme hengellistä virvoitusta. Odotamme kuulla kirkonkellon juhlallista kajahtamista tyynenä pyhä-aamuna. Turhaan! Herran pyhäkköä ei ole olemassa, ei siellä enään kaiju vastaamme tuo suloinen ääni: "Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvottaa." Kummallista, oliko todellakin tuo kirkko meille niin rakas ja tarpeellinen, emmehän siitä mitään huolineet, kun se meille oli avoinna. Onpa tuo pappi-parkakin palkkansa ansaitseva. Olisimmehan nyt valmiit kahdenkertaisesti maksamaan, jos sen saisimme, mutta mitä siihen kahdenkertaiset riittää , missä hän oppia saa? Kuka kirkon rakentaa, kuka riittävän palkan maksaa? Onko tätä kaikkea todellakin saatu toimeen tuolla ylen mitättömällä summalla, jota ennen veron nimellä maksettiin.

Tämä kaikki ennen hyvinvointiyhteiskuntaa.