lauantai 9. helmikuuta 2019

Arkeologisten kenttätöiden esittelyperjantai

Perjantaina arkeologogian kenttätöiden raportointi alkoi merellisin aihein. Riikka Tevali kertoi viikon projektista, jossa Virolahdella oli viistokaiutuksella löytynyt Korpisaaren ympäristostä sekä louhitun kiven lastauslaitureita että iso joukko kivilastissa olevia hylkyjä. Jälkimmäiset todennäköisesti liittyvät tunnettuun Krimin sodan tapahtumaan, jossa kesäkuussa 1855 englantilainen Magicienne upotti noin 30 kuljetusalusta Rautelan selälle. Tapaus oli niin merkittävä, että siitä tehtiin painokuva, jossa Korpisaari on todellista korkeampi.
Kuvasitaatti C. Hagelstamin antikvariaatin sivulta.
Sitten Mikko Huhtamies ja Riikka Alvik kertoivat juhtinahkaprojektista, joka tuli tietouteeni Helsingin yliopiston tiedotteesta, näköjään lokakuussa. Hollannista tullut tiedusteu oli herättänyt mielenkiinnon Porkkalan edustan 1700-luvun hylkyyn, jonka juhtinahkalasti oli niin merkittävä, että antoi nimen läheiselle saarelle. Monitieteisessä projektissa juhtinahasta on etsitty tietoja arkistoista ja sukellettu näyte hylystä monipuolisiin tutkimuksiin. Mutta ei oltu onnistuttu selvittämään onko aihetta tutkittu Venäjällä, jossa tämä nahka parkittiin.

Tapani Rostedtin esitys varhaisesta mesoliittisesta asutuksesta Suomessa oli huomattavan helppoa ymmärrettävää kiitos viime syksyn arkeologian ryhmätyön, jossa paneuduimme piikiven liikkeisiin. Rostedt oli kolmen lähekkäisen, mutta eri ajalla asutun alueen pii- ja kvartsikiven suhteiden perusteella luonut mallin kulttuurikontaktien kehityskaaresta.  (Kuurmanpohja sai näkyvyyttä ainakin Ylen verkkouutisissa vuoden alussa.)

Samalla suunnalla olivat organisoimassa koululaiskaivauksia Kiti Häkkinen ja Katja Kuuramaa, jotka kertoivat esityksessään hämmästyneensä historianopettajien heikkoja tietoja arkeologiasta. Keskusteluosuudessa joku kysyi miksi historian opettajien pitäisikään arkeologiasta tietää. Satuin olemaan tutun arkeologian harrastajan vieressä ja katsoimme toisiamme suu auki. Eivätkös hissan maikat opeta esihistoriaakin? (Mullankaivajat Saimaalla hankeessa oli mukana kolme eri koulua, joten en tiedä tarkoitettiinko yläkoulun opettajia, joilla moista velvoitetta ei ainakaan omana kouluaikanani ollut.)

Lounaan jälkeen Petro Pesonen ja Andreas Koivisto kertoivat Vantaan arkeologisesta inventoinnista ja historian käytöstä kaupunkikuvassa. Jälkimmäisen opaskylttikuvista tuli mieleen, etten vieläkään ole käynyt katsastamassa Jokiniemen muinaispuistoa. Ehkä jo ensi kesänä?

Risto Nurmen aiheena oli Kolarinsaaren markkinapaikan kaivaukset, joiden lopputulos oli, että kenttä oli jäänyt lähes kokonaan laajentuneen hautausmaan alle. Jäljellä olevan reunan luulödöt kylläkin vahvistivat muuten tunnetun kaupankäynnin, joka alkoi kun raja Suomen ja Ruotsin välille vedettiin eikä enää päästy Köngäseen. (Kummaa, miten rajanveto on tullut tällä viikolla melkein päivittäin vastaan. Palannen aiheeseen piakkoin jossain muodossa.)

Viimeiseksi puhui Ulla Moilanen Valkeakosken Toppolanmäellä kahtena viime kesänä johtamistaan kaivauksista. (Moilanen esitteli aiheensa kuluneena, mutta minä en ilmeisesti ole ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa.) Niissä oli tutkittu uudelleen nykyaikaisin menetelmin kaksi aiemmin kaivettua hautaa. Toisen muinaisDNA-tuloksia on jo Helsingin Sanomien artikkelissa osin paljastettu, mutta minulta on mennyt sekin ohi.

Mutta onneksi eivät menneet nämä päivät ohi, sillä esitykset olivat mielenkiintoisia ja opettavaisia.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Arkeologisten kenttätöiden esittelytorstai

Kaksipäiväiset arkeologisten kenttätöiden esittelypäivät käynnistyivät eilen viranomaisten eli Museoviraston edustajien päivityksillä. Viestinsä oli suunnattu ammattiarkeologeille, mutta muutama detalji kiinnosti minuakin.

Tulossa on esinekokoelman 3D-digitointia "opetus- ja tutkimuskäyttöön" ja esimerkkinä mainittiin Kansallismuseon esihistorianäyttely. Kun kysyin aikaansaannosten jakoperiaatteista eli avoimuudesta tai mahdollisesta lisenssistä, Sirkka-Liisa Seppälällä ei ollut valmista vastausta. Emme ihan vielä elä maailmassa, jossa ensireaktionsa "mikä estäisi" olisi lupaava. Varsinkaan kun sitä seurasi puhe pienemmästä resoluutiosta.

Katja Vuoriston esityksestä kävi ilmi, että Kyppi-portaalista henkilötietosuojasyistä puuttuvia aineistoja näkee menemällä Museoviraston oman tutkijasalin koneelle. Mutta näkeekö portaalissa, että tietoja on olemassa, että tietää lähteä? Teija Tiitisen esityksen keskusteluosioissa puolestaan vakuutettiin, että poistetut kohteet näkyvät muinaisjäännösrekisterissä. Ehkä itse rekisterissä, mitta eivät sen julkisessa versiossa vuonna 2016. Entä nyt?

Varsinaiseen arkeologiaan päästiin lounaan jälkeen viime vuoden eniten julkisuutta saaneilla kaivauksilla eli Turun Katedraalikoululla ja torilla, joista kertoivat Kari Uotila ja Maija Helamaa. Olen tyytyväinen, että ehdin ekaan, mutta pännii, että toka jäi näkemättä. Onneksi sentään oli hyviä kuvia ja niistä koostettuja virtuaalimalleja kivetyistä kaduista ja rakennusten perustuksista. Raskas rakentaminen oli alueella alkanut vasta juuri ennen Turun paloa, joten vanhoja kerroksia 1600-luvu puolesta välistä alkaen oli säilynyt useimmissa kohdissa.


Kosteuden ansiosta oli säilynyt myös orgaanista ainesta, josta mainittiin erityisesti nahka-aines, jota oli paljon. Erikoisuutena mainittiin rautaesineet, joita ei oltu kierrätetty, vaikka samoissa kortteleissa oli kuonaa kertomassa sepän työstä. Jokseenkin ennennäkemättömiä olivat punasaviset figuurit, joista Helamaa on menossa kertomaan konferenssiin ulkomaille eikä kommentoinut tälle yleisölle ajatuksiaan.

Yhdet esivanhempani asuivat aivan alueen lähellä 1700-luvun puolivälissä, joten jään mielenkiinnolla odottamaan lisätietoja.

Kaivaus, jonka olisin suonut tapahtuneen jo pari vuotta sitten, oli Helsingin tulli- ja pakkahuone, josta kertoivat John Lagerstedt ja Johanna Roiha. Perustan korjaustyön valvonnasta kaivauksiksi muuttunut työ tehtiin viime vuoden lopulla ja paljasti isovihaa edeltäneen Helsingin materiaalista kulttuuria. Eli olisi ollut avuksi Petter Sundista kirjoittaessani. En uskaltanut sijoittaa kaupunkiinsa kaakeliuuneja, mutta nyt nähdyn kaakelinkappale olisi rohkaissut. (Olisipa muuten kiva, jos sivustoa Kurkistuksia Helsingin kujille päivitettäisiin. Se kertoo nyt vain paikan tutkimuksista vuosina 1996 ja 2000.)


Rakennus itsessään on valmistunut 1755, mutta kaikki löydöt liittyivät venäläisten miehitysaikana rakentamaan linnoitukseen, johon oli kasattu maata hirsisen ja osin kivisenkin rakenteen päälle. Linnoituksesta saatiin nyt siis uutta tietoa, mutta ihmettelin kun keskusteluosiossa kommentointiin, kuin ei siitä olisi koskaan kuultukaan. Esimerkiksi suurelle yleisölle suunnatussa Jaana Mellasen sarjakuva-albumissa Helsinki Helsingin alla on linnoituksesta kaksi aukeamaa, sillä sen todennäköistä hirsivarustusta löytyi myös syksyllä 1999 Snellmaninkatu 4-6:n sisäpihalta. Mutta oli kyllä syynsä sillekin, että linnoitus oli mukana viime vuoden aprillipostauksessani. Kukapa haluaisi muistaa miehitysaikaa?

Tulli- ja pakkahuoneen esityksestä kävi esiin paikan ahtaus ja muu haastavuus, joten nyt ymmärsin, miksei siellä Katedraalikoulun tapaan voitu panna pystyyn pop up -museota. Yleisötyöhön sen sijaan on mahdollisuus Aboa Vetus -museossa, jonka viime vuoden projektista kertoivat Ilari Aalto ja Elina Mattila. Samana päivänä kun kävin Katedraalikoululla, näin kaivausalueensa, jossa silloin oltiin vasta 1800-luvulla. Mutta kesän loppuun mennessä oli päästy kellarin pohjaan rakennuksessa, joka todennäköisesti ajoittuu 1500-luvulle. Tästä vakuutti kuva, jossa alkuperäisen oven kynnys oli runsaan metrin 1700-luvun katutason alapuolella.

Työhön osallistui vapaaehtoisryhmä, joka pääsi kokemaan niin esi- kuin jälkityötkin. He kirjoittivat kokemuksistaan blogia, joka muistaakseni on jäänyt seuraamatta ja lukematta.

Päivän lopetti Oulun yliopiston arkeologien Timo Ylimaunu, Marika Hyttinen, Tuuli Matila ja Tiina Äikäs kirjoittama teksti, jonka Ylimaunu luki. Huolenaan oli tutkimattomina tuhoutuvat kaupunkikohteet, erityisesti 1900-luvulta. Yhdet asuntomessut ovat tuhonneet saksalaisten vankileirin jäänteet ja tulossa olevat vievät viimeiset jäljet parakkikylästään, jota käytettiin 1970-luvulle asti asumiseen.

Sodan aikaisten kohteiden lisäksi nostettiin esiin teollisuusympäristöt, joissa tarkemman tutkimisen arvoiseksi on katsottu vain vanhimmat. Tutkimus on usein (aina?) kohdistettu tuotantolaitoksiin ja jätetty huomiotta asuinalueet.

Hieno teksti toivottavasti julkaistaan jossain. Ihan kaikkea subtekstiä en ehkä ymmärtänyt, mutta panin merkille, etä Museoviraston edustaja näki tarpeelliseksi vastata puolustelevasti.  

torstai 7. helmikuuta 2019

Pako Pultavasta Benderiin, osittainen bibliografia

Carte du théatre de la guerre dans la Pologne, Moscovie & Turquie. 1733. Gallica
Theatri Europaei s. 299
Valitettavan selkeästi muistan viime kesänä valittaneeni ääneen ja yleisön edessä, ettei Kaarle XII:n pakomatkasta Pultavasta Benderiin ole kukaan kirjoittanut ja lähteet olivat vaikeasti saatavilla. Olin tietenkin väärässä. Alla dokumentoituna opittu, joka ei tietenkään ole kaikki olemassa oleva. Erityisesti tuoreempi tutkimus puuttuu, mikä selittänee aiempaa virhekäsitystäni.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide

Kuvan pariskunta kirjasta Under the Rays of the Aurora Borealis: in the land of the Lapps and Kvæns on kuvatekstin mukaan hääpari, joten ajattelin heidän olevan sopivan juhlavasti pukeutuneita myös saamelaisten kansallispäivään. En voi väittää, että olisin sitä blogissa joka vuosi noteerannut, mutta ei tämä ihan ensimmäinen linkkipläjäys saamelaisista ja historiastaan täällä ole. (Ks. aihetunniste Lappi)

Tieteellisiä artikkeleita, opinnäytteitä ja sen sellaista
Videoita:

tiistai 5. helmikuuta 2019

Kirjatut juomaveljet

Mielenkiintoisimpia löytöjä Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmista oli Turussa 13.2.1797 aloitettu muistikirja Förteckning på Carl Fredric Alcenii Sup-bröder (1972:14).
Kirjan konsepti on selailun perusteella juomaveljien keräily ja kirjaus vuosien varrella.
Kyselin asiasta 1700-luvun tutkijoiden FB-ryhmässä saamatta lisätietoja. Vapaamuurarien ja salaseurojen matrikkeleihin tottunut näki yhteyden niihin, mutta en itse usko, että niin järjestäytyneestä toiminnasta on kyse. Mutta luulisin kuitenkin, että tämä Facebookin esiaste ei ole Alceniuksen keksintö ja todennäköisesti vastaavia kirjasia oli muillakin.

Verkkohaku tuotti yhden mahdollisen esikuvan "Kornetten Völschow, som i en mycket ordentlig lista över sina »supbröder» räknar upp 716 (!) namn, däribland Bellmans..." Karl Fredrik Alceniuksen juomaveljien määrää en laskenut, mutta taitaa jäädä sadan pintaan. Luulisi riittävän jonkinlaiseen pappismiehen sosiaalisen verkoston tutkimukseen.
Kaikkia nimiäkään en silmäillyt läpi, mutta merkkihenkilöinä huomasin m.m. Hohenthal esi-isäni ja veljensä (yllä, huom erilaiset kirjoitusasut) ja toisaalta arkistosta jo tutun Nils Magnus Tolpon.
Jos juomavelilistauksista on teillä tietoa tai lisäesimerkkejä, niin käyttäkää toki kommenttikenttää. Samalta ajalta vastaavia merkintojä löysin tallennettuna signumille F III 8, mutta tämä oli vieläkin vaikeampi ymmärtää, sillä alussa ei ollut otsikkoa ja nimet eivät olleet aika- eivätkä aakkosjärjestyksessä.


maanantai 4. helmikuuta 2019

Tietokanta, jossa on "kaikki"

Tänä aamuna linkkiä Nimisampoon jaettiin saatteella, jossa annettiin ymmärtää siinä olevan kaikki Suomen paikannimet. Vaikka näinhän ei ole. Riippumatta tietokannasta, tekijöistä ja näiden motivaatioista

missään tietokannassa ei ole "kaikkea"

Kansallisarkisto ei ole digitoinut "kaikkia" Suomen kirkonkirjoja. Vain ne ev.lut. ja ortodoksikirkkojen kirjat, jotka ovat säilyneet ja joita heillä on käsillä kokoelmissaan tai deponoituina. Esimerkiksi saksalaisten seurakuntien ja katolisen seurakunnan kirjat jäävät "kaiken" ulkopuolelle.

HisKi ei sisällä "kaikkia" kasteita, avioliittoja ja hautauksia. Vaan ne, jotka ovat säilyneet ja joista tiedot on tallennettu tietokantaan. (Omasta mielestäni HisKissä on esimerkillisesti näkyvissä saatavilla olevat ajanjaksot, mutta silti näkee jatkuvasti keskusteluavauksia, jossa on tehty hakuja tyhjästä. Tai kuviteltu, että HisKissä näkymättömyys on olemattomuutta.)

Kansalliskirjasto ei ole digitoinut "kaikkia" Suomessa ilmestyneitä lehtiä. Kuten olen monesti todennut, digiarkistosta puuttuu kolme varhaista aikakauslehteä. Sillä ne eivät kuulu Kansallisarkiston kokoelmiin. Samasta syystä viimeksi viikonloppuna huomasin yhden 1800-luvun sanomalehden puuttuvan ja aiemmin olen huomannut numeroita, joista puuttuu sivu. Näitä yksinkertaisesti ei ole kuvattavaksi.

Ja niin edelleen. On ymmärrettävää, että palveluiden markkinoinnissa pitää käyttää lyhyttä ja kutsuvaa ilmaisua. Mutta jotenkin pitäisi saada käyttäjille myös tietoon tietokannan rajat, jotka väistämättä ovat aina olemassa.

Tiivistyksenä (selittääkseni kuvituksen): tietokannat, joissa on "kaikki", ovat yhtä yleisiä kuin yksisarviset

Kuvitus: 1491 painettu kirja Hortus sanitatis , U. S. National Library of Medicine

Ylioppilaslakin muotoilijasta ja veljestään vale(?)opettajasta

"Maria Grape oli syntynyt 1834 papin tyttärenä Ruotsin Länsipohjassa. Orvoksi jäätyään hän joutui Ouluun," alkaa naiselämän selostus Aki Mäen artikkelissa. Mäki lienee tukeutunut muistokirjoitukseen Uudessa Suomettaressa 12.3.1912 (tai vastaavaan). Vaikka Grape-nimisiä pappeja Alakainuussa (Neder-Kalix) oli, ei Maria Johanna 28.6.1834 syntynyt pappilassa. En kastettaan onnistunut löytämään ollenkaan, mutta kun pikkuveljensä Henrik Albert kastettiin tammikuussa 1836 isäkseen merkittiin "Afl. Inhyseman Joh. Grape". Itsellisenä kuollut tuskin oli ollut eläessään pappi.

Maria ja Henrik kasvoivat nahkuri-isäpuolensa kodissa Alakainuun kirkonkylässä ja ottivat vuoden 1851 lopussa muuttokirjat Ouluun (B:2, s. 30). Silloin he eivät vielä olleet täysorpoja, sillä Alakainuun rippikirjan (AI:7c, s. 741) mukaan äitinsä Magdalena Sundqvist/Orädd kuoli helmikuussa 1852.

Ehkä muutto olikin myöhästynyt, sillä Ouluun Henrik merkittiin sisäänmuuttaneeksi vasta vuonna 1853 (RK). Henrik oli kaupungissa oppipoikana ja Maria arvatenkin myös jossain palveluksessa. Kyläkirjaston kuvalehdessä 6/1911 julkaistiin käsikirjoituksensa suomennos Eräs sotamuisto vuodelta 1854, joka kertoo Oulusta.
Klo 1/2 8 illalla oli aurinko vielä korkealla ja kaikki huokui sulaa rauhaa. Silloin kuuluu kova rattaiden kolina, ja valkeassa vaahdossa värähtelevä hevonen pysähtyy maaherra Lavoniuksen asunnon edustalle Oulussa. Rattailla, lyhyellä kiiniköytetyllä laudalla istuu nuori mies pukeutuneena punaiseen merimiespaitaan, valkoisiin housuihin ja kiiltävään merimieslakkiin. Koska asuin vastapäätä sitä paikkaa, mihin tuo vastatullut pysähtyi, ja kohta tunsin hänet kauppias Ahlholmiksi Raahesta, menin ulos ja kysyin, mitä on tekeillä. Mutta vastauksen sijasta saan kysymyksen: »onko maaherra kotona?» Vastasin hänen perheineen olevan kesäasumuksellaan Lasaretinsaarella. Silloin hän suurimmassa kiireessä ilmoittaa: »Englantilaisia jättiläissuuria sotalaivoja, luvultaan 6 tuli tänään klo 12 Raaheen. Heti sytytettiin kaikki alukset satamassa sekä ne kaksi, mitkä vielä seisoivat veistämöllä. Klo 4, jolloin sieltä läksin, paloivat tervahovi ja pikitehdas parastaikaa. Tänne Ouluun ehtivät ne kyllä klo 10 tänä iltana. Hyvästi!» — — Ja huimaa vauhtia hän rientää maaherran luokse viemään tuota kaameata tietoa.
Maria muutti vuonna 1860 Yläneelle, jossa hänet merkittiin mamselliksi säätyläistaloon (RK). Veljensä oli myös Yläneellä, sanomalehtien matkustustiedoista päätelleen Sahlbergin kirjanpitäjänä, mikä tuntuu merkittävältä edistykseltä oppipojasta. Molemmat muuttivat vuonna 1861 Raisioon, jossa Henrikistä tuli pehtoori luutnantti Schantzin omistamaan Pirilän Vähätaloon (RK).

Tai siltä näytti rippikirjassa. Helsingfors Dagblad 9.12.1862 kertoi, että Pirilässä oli aloittanut toimintansa maatalouskoulu, jonka opettaja Albert Grape oli Ultunassa ja Wederbrunnissa opiskellut agronomi. Tähti 17.4.1863 puolestaan mainitsee Pirilän opettajaksi H. Grapen, "joka on käynyt Ultunan kuuluisan maaviljelysopiston läpitse Ruotsissa". Ei ole voitu tarkoittaa kuin Henrik Albert Grapea. Oliko nahkurin poikapuolella resurssit kipaista Oulusta maatalousoppilaitoksiin vai onko hänelle keksitty meriittejä ilmasta? Niin tai näin, Henrik, vaimonsa, Raisiossa 15.4.1863 syntynyt tyttärensä sekä sisarensa Maria muuttivat vielä vuonna 1863 Pöytyälle (RK).

Kun Maria Grape vuonna 1865 merkittiin Helsingin kirkonkirjaan hänet mainittiin Suomen alamaiseksi (RK). Naisten äänessä 6/1912 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Grape oli - ennen kuin perusti herrainpukimon Helsinkiin - matkustellut laajalti ulkomailla ja opinnut siellä ammattitietoja ja liiketaitavuutta. Miten lie tämän paikkansa pitävyyden kanssa? Ilmoitus Helsingfors Dagbladissa 6.6.1864 viittaa siihen, että asettuminen Helsinkiin on tapahtunut ennen virallista kirjojen muuttoa.
Vapuksi 1865 Grape ompeli ensimmäiset ylioppilaslakit, joiden
joka sittemmin [...] on ollut "isänmaantoivojemme" ulkonaisena tunnusmerkkinä ja soreudellaan herättänyt koti- sekä ulkomaalaisten yhteistä ihailua. Se selvä ylioppilaselämän aatteellisen puolen tajunta, joka ilmenee tämän päähineen puhtoisessa valkeudessa ja sen kultaisessa lyyryssä, tuskin minkään muun kansan ylioppilasmerkissä on saanut yhtä tunnusomaista ilmaisumuotoa. Syystä neiti Grape itsetietoisesti iloitsikin aikaansaannoksestaan, jos kohta siihen lieneekin alkuaiheen muualta saanut, ja rakas oli hänelle se ylioppilasnuoriso, jolle hänen kauneusaistinsa oli pystynyt moisen vertauskuvallisestikin kauniin tunnusesineen muovailemaan. (US1912)
Helsingfors Dagbladin kronikoitsija noteerasi  8.6.1877 eri laitosten opiskelijoiden moninaiset lakit ja erityisesti fennomaanien ylioppilaslakin, jossa oli punainen raita/reuna. Tämäkin kuului Maria Grapen tuotantoon ja lakin käyttäjiä kutsuttiin lehtitiedon mukaan neiti Grapen komppaniaksi. Tosin kronikoitsija joutui tiedonantoaan 10.6. korjaamaan, sillä Grape ilmoitti, ettei lakki ollut keksintöään. Suomenmielisyyteensä viittaavat kuitenkin tiedot sosiaalisista yhteyksistään.
Työllään hankkimansa varallisuuden nojalla hän - sivistynyt ja paljon vierailla mailla matkustellut kun oli  - eli ulkonaisestikin varsin huomattavassa asemassa ja näki useinkin luonaan vieraina pääkaupungin henkistä paraistoa; oli m. m. hyvä tuttu Bergbom sisaruksille ja läheinen ystävä rva Raalle sittemmin Winterhjelmille, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa tämän suuren näyttelijättären kuolemaan saakka. (US 1912)
Maria Grape. Museovirasto CC BY 4.0
Veljensä Henrik oli päätynyt Yläneen, Porvoon ja Espoon kautta tilanomistajaksi Hollolaan, mutta menetti tilan verovelkojen vuoksi määrätyssä pakkohuutokaupassa vuonna 1875 (RK, SWL 8.2.1872, FAT 30.6.1875). Vuonna 1878 Maria Grapen puoti oli sanomalehti-ilmoitusten mukaan Etelä-Esplanadi 14:ssa. Vuoden 1886 ilmoitukset puolestaan kertovat konkurssistaan,
jonka jälkeen hän viimeiset ikävuotensa, n. parikymmentä ajastaikaa ystäviensä ja tuttaviensa avustumana ja ajoittain kivuloisena, mutta henkisesti hyvin pirteänä on asunut Ätsärin pitäjässä, eläen muistoistaan, joita hän harvinaisella kertomakyvyllään kiitollisille kuulijoille auliisti jakeli.(US 1912)
Veljensä oli vaimon ja tyttären kanssa otti Hollolasta muuttokirjan  Hausjärvelle marraskuussa 1887. Perhe oli Hausjärvellä vielä 1894 eli Maria Grapen muutolla Ähtäriin ei ole selitystä näissä omaisissa. Maria Grape ei kuollut Ähtärissä vaan
Taudin runtelemana tuotiin hän noin 3 viikkoa takaperin tänne Helsinkiin, loistokautensa elinsijoille, jossa hän nyt on vaiherikkaat päivänsä päättänyt. (US 1912)

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Puhetta 20-luvun kielestä, arkkitehtuurista ja musiikista

Eilen Helsingin kaupuginmuseo järjesti onnistuneen esitelmätilaisuuden, jossa täysi sali istui kolme tuntia ilman taukoja. Aiheet liittyivät Hakasalmen huvilan Suruton kaupunki -näyttelyyn eli Helsingin 1920-lukuun.

Moitin avauksen yhteydessä näyttelyä yksipuolisesta suruttomuudesta, mutta ensimmäinen puhuja Oona Ilmolahti totesi sen hienolla tavalla kertovan kiireestä elämään ja juhlaan sotavuosien jälkeen. Esityksessään hän tiivisti meille suruttomuutta edeltäneen ajan vaikeuksia ja kertoi joitakin löydöksiä väitöskirjastaan Eheys ja ennakkoluulo Työväenyhteisön ja kansakoulunopettajiston jännitteinen suhde Helsingissä sisällissodasta 1930-luvulle.

Heikki Paununen puhui Helsingin slangiin suhtautumisesta. Koko maata yritettiin 1920-luvulla saada puhumaan yleiskieltä, mutta slangiin, jota tuolloin katukieleksi kutsuttiin, liittyi omaa arvo(ttomuus)latausta. Ajan sanomalehdissä sen käytöstä syytettiin poliittisia vastustajia. Kielen puhujia pidettiin henkisesti kehittymättöminä. (Sanottiinkohan samaa murteen puhujista?)

Onneksi oli myös kielestä kiinnostuneita, joiden keräämän sanaston myötä Paununen saattoi kertoa meille, että itsenäisyyden jälkeen venäjän vaikutus loppui - ei tullut enää uusia sanoja. Mutta niitä saatiin jazzista ja kieltolain alla elämisestä.

Silja Laine puhui pilvenpiirtäjäsuunnitelmista, joista teki väitöskirjansa ”Pilvenpiirtäjäkysymys”. Urbaani mielikuvitus ja 1920-luvun Helsingin ääriviivat joitakin vuosia sitten. Muistin sen saamasta julkisuudesta suunnitelman Kino-Palatsista Akateemisen kirjakaupan tontille, mutta vasta nyt Laineen puheesta ja kuvista hahmottui miten sen suomenkielinen, kaupallinen kulttuuri rinnastui viereiseen Svenska teaterniin.

Laineen aineistona oli lehdistössä käyty arkkitehtuurikeskustelu, jota hän piti runsaana ja moniäänisenä. Se oli myös visuaalista kun kuvitus lisääntyi ja näin ulkomailla käymättömilläkin oli jonkinlainen kuva pilvenpiirtäjistä. Pilkallisempia kuvia niistä julkaistiin pilalehdissä ja mieleen tuli City-basaari vuonna 1901 sekä Pirtti vuonna 1904.

Ote Tuulispään 37-38/1929 kannesta
Neljäntenä puhui Tiina Männistö-Funk vuoden 1929 gramofonien markkinahuipusta. Tuolloin alan lobbarit olivat saaneet aiemmin korkean tuontitullin alennettua (alle vuodeksi) ja heillä oli myytävänään vanhojen torvimallien lisäksi halvempia matkagramofoneja. Näillä kuunneltavaksi levytettiin vauhdilla suomalaista iskelmää, joista nousivat ensimmäiset hittikappaleet kuten Emma-valssi.

Iskelmäähän ei tähän aikaan soitettu juuri valtakunnallisena aloittaneessa Yleisradiosssa. Kansan renkutusten kuuntelu herätti keskustelua ja Männistö-Funkilla oli lukuisia hauskoja lainauksia häiritsevään ääneen totuttelevasta elämästä, erityisesti Helsingissä. (Tuulispään kirjoittajaa gramofoni ärsytti jo kesällä 1911 maalaisoloissa .)

Vanhan torvigramofonin ja matkagramofonin ero kävi kuulijoille selväksi kun Jaso Sasaki esitteli meille laite- ja äänitekokoelmaansa. Vanhassa vara parempi eli ääni oli paljon selkeämpi torvesta tulevana. Esimerkeistä kävi myös ilmi, että äänitystekniikallakin on merkitystä. Sasakin esityksessä vilahti vuodelta 1929 sanavihko, jonka levy-yhtiö oli painattanut tuotannolleen. Tarkoitus ei ollut vain kuunnella?

Tilaisuuteen liittyi vielä elävääkin musiikkia, mutta sitä en jäänyt kuuntelemaan.