Puhetta 20-luvun kielestä, arkkitehtuurista ja musiikista

Eilen Helsingin kaupuginmuseo järjesti onnistuneen esitelmätilaisuuden, jossa täysi sali istui kolme tuntia ilman taukoja. Aiheet liittyivät Hakasalmen huvilan Suruton kaupunki -näyttelyyn eli Helsingin 1920-lukuun.

Moitin avauksen yhteydessä näyttelyä yksipuolisesta suruttomuudesta, mutta ensimmäinen puhuja Oona Ilmolahti totesi sen hienolla tavalla kertovan kiireestä elämään ja juhlaan sotavuosien jälkeen. Esityksessään hän tiivisti meille suruttomuutta edeltäneen ajan vaikeuksia ja kertoi joitakin löydöksiä väitöskirjastaan Eheys ja ennakkoluulo Työväenyhteisön ja kansakoulunopettajiston jännitteinen suhde Helsingissä sisällissodasta 1930-luvulle.

Heikki Paununen puhui Helsingin slangiin suhtautumisesta. Koko maata yritettiin 1920-luvulla saada puhumaan yleiskieltä, mutta slangiin, jota tuolloin katukieleksi kutsuttiin, liittyi omaa arvo(ttomuus)latausta. Ajan sanomalehdissä sen käytöstä syytettiin poliittisia vastustajia. Kielen puhujia pidettiin henkisesti kehittymättöminä. (Sanottiinkohan samaa murteen puhujista?)

Onneksi oli myös kielestä kiinnostuneita, joiden keräämän sanaston myötä Paununen saattoi kertoa meille, että itsenäisyyden jälkeen venäjän vaikutus loppui - ei tullut enää uusia sanoja. Mutta niitä saatiin jazzista ja kieltolain alla elämisestä.

Silja Laine puhui pilvenpiirtäjäsuunnitelmista, joista teki väitöskirjansa ”Pilvenpiirtäjäkysymys”. Urbaani mielikuvitus ja 1920-luvun Helsingin ääriviivat joitakin vuosia sitten. Muistin sen saamasta julkisuudesta suunnitelman Kino-Palatsista Akateemisen kirjakaupan tontille, mutta vasta nyt Laineen puheesta ja kuvista hahmottui miten sen suomenkielinen, kaupallinen kulttuuri rinnastui viereiseen Svenska teaterniin.

Laineen aineistona oli lehdistössä käyty arkkitehtuurikeskustelu, jota hän piti runsaana ja moniäänisenä. Se oli myös visuaalista kun kuvitus lisääntyi ja näin ulkomailla käymättömilläkin oli jonkinlainen kuva pilvenpiirtäjistä. Pilkallisempia kuvia niistä julkaistiin pilalehdissä ja mieleen tuli City-basaari vuonna 1901 sekä Pirtti vuonna 1904.

Ote Tuulispään 37-38/1929 kannesta

Neljäntenä puhui Tiina Männistö-Funk vuoden 1929 gramofonien markkinahuipusta. Tuolloin alan lobbarit olivat saaneet aiemmin korkean tuontitullin alennettua (alle vuodeksi) ja heillä oli myytävänään vanhojen torvimallien lisäksi halvempia matkagramofoneja. Näillä kuunneltavaksi levytettiin vauhdilla suomalaista iskelmää, joista nousivat ensimmäiset hittikappaleet kuten Emma-valssi.

Iskelmäähän ei tähän aikaan soitettu juuri valtakunnallisena aloittaneessa Yleisradiosssa. Kansan renkutusten kuuntelu herätti keskustelua ja Männistö-Funkilla oli lukuisia hauskoja lainauksia häiritsevään ääneen totuttelevasta elämästä, erityisesti Helsingissä. (Tuulispään kirjoittajaa gramofoni ärsytti jo kesällä 1911 maalaisoloissa .)

Vanhan torvigramofonin ja matkagramofonin ero kävi kuulijoille selväksi kun Jaso Sasaki esitteli meille laite- ja äänitekokoelmaansa. Vanhassa vara parempi eli ääni oli paljon selkeämpi torvesta tulevana. Esimerkeistä kävi myös ilmi, että äänitystekniikallakin on merkitystä. Sasakin esityksessä vilahti vuodelta 1929 sanavihko, jonka levy-yhtiö oli painattanut tuotannolleen. Tarkoitus ei ollut vain kuunnella?

Tilaisuuteen liittyi vielä elävääkin musiikkia, mutta sitä en jäänyt kuuntelemaan.