Tapahtui Hartolan Sysmässä

Abraham Achreniuksen vuonna 1756 painettu arkkiveisu varotti pyhäpäiväisestä työnteosta:

Hämen maas, Sysmän Pitäjäs Hartolan cappelisa, läss Coskipään cartanota; Yx waimo torpast lähte tuol Heiniä cocoon saada suoll’ Ett satet usiast wuota; Sunnuntain mene cocomaan Cosc kircon aica culu waan; Ja luulepi nyt hän jouta, Ett en’st oli saapuilla pouta.

Waan csca cocois heini tänn, Nijn tuli pilwi sateinen Uckoisen pauhun canssa; Hän Herra wastan kiukuize, Ett pitkäinen käy ja satele; Coht joutu cuollon ansaan; Sill walkia hänen sytytti, Waattet ja heinät wiritti; Caick cootut heinät paloi, Cosc liecki nijn alas waloi.

Wil waattet myös puun oxistan, Jotc taamba waim’ on ripustan, Tai tuli sytyttäpi; Yx laps juox kylään sanomaan, Cosc äckäis asian camalan, Ett waimo tuleen jääpi; Coht’ kyläst joutu wäki sinn, Ja löytä tämän waimon nijn Wiel palawan yhtä määrä, Se tuli täs lihangin täärä.

Iz’ waimo pala (waattens canss, heidän siel wielä ollesans), sinises wakian liekis, Cuin palowijna, taucomat, Ei jää täs mitän polttamat, Eik’ myöskään tauco äkist; Waan sisällyxis rätise, ja vaivoin riehu tuli se, Pala tuhwax cadapään asti, Tuohi kengät wast tulen casti.

Eli yksinkertaisemmalla suomenkielellä: Pitkät sateet olivat estäneet heinätöiden teon. Kirkonmenot olivat käynnissä, mutta torpan vaimo katsoi parhaaksi lähteä korjaamaan heiniä niityltä. Yllättäen nousi myrsky ja salama sytytti hänet palamaan. Pieni lapsi huomasi tilanteen ja hälytti väkeä apuun. Mutta he pystyivät vain todistamaan naisen kuoleman.

Hiskiin viedyissä Hartolan hautauksissa näyttää olevan kuolisyy vain oudompien tapauksien kohdalla. Edelliseen tarinaan ajoituksineen sopii 37-vuotiaana 18.7.1756 kuollut torppari Mats Mattsonin vaimo Maria Eriksdotter Ni(i)nimäestä. Kuolinsyyksi kun on merkitty ”slagen af åskan til döds”. Vuoden 1756 kalenteri löytyy Almanakka-arkistosta ja kuten alta näkyy oli 18.7. pyhäpäivä.

Hartolan rippikirjat eivät ole säilyneet (?) 1700-luvun puolivälistä, joten en tiedä onnistuuko kukaan jäljittämään juuriaan tähän surulliseen tapahtumaan.

(Tiedot runosta Pirjo-Liisa Niinimäen artikkelista Hartolan vaimosta jäi vain tuohivirsu. Lissabonin maanjäristyksen ajanmerkkejä Suomessa, joka on julkaistu kirjassa Lopun alku. Katastrofien historiaa ja nykypäivää.)

Saa veisata omalla nuotillansa

Minulle tulee arkkiveisuista ensisijaisesti mieleen 1800-luku. Onneksi lainasin kirjastosta Pirjo-Liisa Niinimäen väitöskirjan Saa veisata omalla pulskalla nuotillansa. Riimillisen laulun varhaisvaiheet suomalaisissa arkkiveisuissa 1643-1809.

Se historiakatsauksesta selvisi, että 1600-luvulla painettiin arkeille virsiä ja pappien muita uskonnollisia tuotoksia. Uskonnolliset arkkiveisut 1700-luvulla taas lähtivät herännäisliikkeestä. Kirjoittajia löytyi jo talonpoikienkin piiristä, merkittävimpänä Tyrvään suuri poika Tuomas Ragvaldinpoika.

Pitkälle 1800-luvulle eli käsitys, että muun kuin hengellisen tekstin lukeminen on jumalatonta. Arkkiveisuihin usein liitetty uutisellisuus oli kuitenkin näkyvissä jo 1600-luvulla, jolloin kiitoslauluun sodan loppumisesta oli upotettu tietoja sodan kulusta. Luonnonkatastrofeja voitiin hyvin käsitellä uskonnon kautta, nähtiinhän ne Jumalan rangaistuksena.

Satunnaisesti käsiteltiin uutuuksia kuten ratasmyllyä, viinanpolton loppumista tai tupakanpolttoa. Rikos- ja vankila-aiheet yleistyivät vasta 1800-luvun lopulla, mutta joitakin tunnetaan myös 1700-luvulta. 1700-luvun lopulla alkoi Ajan-Wietteeksi luokiteltavien maallisten tanssilaulujen, häälaulujen ja pilkkalaulujen julkaiseminen.

Hyvä katsaus arkkiveisuista löytyy myös wikipediasta. Wikiaineistossa on kertomus
erään arkkiveisun synnystä. Turun Sanomissa on kerrottu loimaalaisesta veisujen kirjoittajasta 1900-luvun puolelta.

Oulun Arkissa on digitoituja arkkiveisuja. Samoin Kuopion Aarteessa.

1700-luvun runoilijasta Tuomas Ragvaldinpojasta on tietoa Kirjainstituutin virtuaalimuseossa sekä Juhan blogissa.

Kirjallisuustutkimusta

Lainasin kirjastosta Germaine Greerin kirjan Shakespearen vaimo ihan puhtaasta uteliaisuudesta. Hämärä mielikuva, että kyseessä oli feministinen tutkimus. Ja sellaiseksi kai se voidaan tulkita. Greer on käynyt läpi lähteitä ja mietiskellyt minkälainen William Shakespearen vaimon elämä on ollut ja/tai voinut olla.

Siinä missä Bryson teki mainion lyhyen kirjan Shakespearesta lähtökohtanaan tunnetut kirjalliset lähteet, Greer on tehnyt paksun kirjan. Hän on tuonut Ann Hathawaysta kertovien lähteiden rinnalle muiden naisten elämästä kertovia lähteitä, käsitellyt erilaisia mahdollisia elämänkulkuja ajanjaksoille, joista tietoa ei ole.

Ammattikirjoittaja on saanut tekstin kulkemaan vaikka tarkemmin katsoen erilaiset konditionaalit toistuvat. Historiallinen tai kansatieteellinen aineisto on tuotu näppärästi mukaan ja tästä voisi hyvin ottaa mallia suomalaisen (tavallisen) naisen elämän esittelyyn.

Sananparsi sukututkijalle sunnuntaiksi (5)

Joka viepi toiselta laulun suusta, se ei ole tapataattu muustakaan. Kemijärvi

Toisen sukututkimuksen tulosten lainaaminen ilman lähdemerkintöjä ei kuulu hyviin tapoihin. Eikä omissa nimissä ole tyylikästä julkaista isoja sukutauluja, jos itse ei ole kuin liimannut ja leikannut.

Pareet on kortteli kotua kun kannu kylästä. Kauhajoki


Lähde: Suomen kansan sananparsikirja. Toim. R. E. Nirvi ja Lauri Hakulinen. WSOY 1948

Sursilliana sanomalehdistössä

Koska tutkimustulokseni ovat irroittaneet minut Sursill-suvun suuruudesta, voin täysin objektiivisesti tarkastella sitä, miten tutkimusta käsiteltiin sanomalehdissä 1800-luvulla.

Pastori Alceniuksen käsikirjoitus tuotiin julkisuuteen vuonna 1844. Saiman toimittaja on 28.03.1844 niin innostunut, että on valmis nollaamaan Aatamin ja Nooan merkityksen maailmanhistorialle Sursillin sisarten hyväksi. Hän kylläkin lainaa Helsingfors Tidningaria, jossa oli 6.3.1844 todettu, että julkaistussa tutkimuksessa oli merkittäviä aukkoja ja puutteita. Saiman toimittaja lopettaa toteamukseen, että valitettavasti tämänkin suuraskeleen jälkeen puuttuu koko väestön kattava sukurekisteri.

Genealogia Sursillianan painettuun versionn otettiin tilauksia vastaan lokakuusta 1846 (Morgonbladet 8.3.1847). Vaasalaisen toimittajan silmissä 2 ruplan hinta oli kohtuullinen (Wasa Tidning 16.1.1847) Turkulainen toimittaja taas piti hintaa korkeana. Hieman halvemmalla sai tilattua sanomalehden vuosikerran Turussa. (Åbo Tidningar 27.01.1847). Julkaisu venyi vuoteen 1850 (Morgonbladet 12.4.1875).

Nimimerkki "å.ä.ö" kirjoittaa Vasabladetissa 23.2.1867, että kaupungissa on "viime aikoina" keskusteltu seudun sukujen yhteydestä Erik XIV:een ja tämän vaimoon Kaarina Maununtyttäreen. Tämä aihe liitetään Sursilleihin ja sitten siirrytään Emerentia Tottiin... Oulusta raportoitiin Helsingfors Dagbladetissa 4.2.1867 perintö-humpuukista, jossa oli myös tuotu Genealogia Sursilliana esiin.

Enimmäkseen juttuja löytyy ruotsinkielisistä lehdistä. Niinpä vielä vuonna 1879 Pohjois-Suomi aloitti juttunsa näin:

Genealogia Sursilliana
Usea P. S:n lukioista nyt ensi kerran nähnee tämän nimen ja arvellee sen nimen ei Suomen oloja koskevan. Väin ei kuitenkaan ole asian laita; mahdollista olis, että jos hän ottaisi kirjan yllämainitulla nimellä käteensä, hän näkisi sukutaulunsa suureksi kummastukseen silmäinsä edessä täydellisempänä kun hän itse on sen tuntenut. (Pohjois-Suomi 2.7.1879 )

Tosin jo 23.02.1863 Helsingin Uutiset oli otsikolla Muutamista Pappis-suvuista Suomessa referoinut Suursillisen sukujohtoa.

Vuonna 1890 Genealogia Sursillianaa oli Antikvariaatisessa kirjakaupassa vielä muutamia kappaleita myynnissä 5 markan hintaan (Finland 7.5.1890 ). Tutkimus oli ollut käsite jo vuosikymmeniä ja nyt jo keveästi jatkokertomuksessakin mukana (Uusi Suometar no 113 B 18.5.1890 ):

- Manda, onko meillä mitään salvaa, eli muuta rasvaa; - niin ota sinä hoitoosi tämän herran nilkat. Menkää vaan sinne kyökin puoleen! - Väänä..., talonpoikanen kai se. Jassoo te olette Willman, jaha, Will-, Will-, Willm-, - mutta eihän se ole Suursilleissa, ei se ole. Entä äidin nimi.

- Maria

- Maria, Stiina eli Kaisa, mitä minä siitä viisastun. Sukunimi.

- Stormbom.

355 päivää loppuvuotta jäljellä

Carl Larssonin kuvitus Välskärin kertomuksista siivittäköön lähtemistä uuteen vuoteen. Viime vuoden tavoitteenasetanta meni metsään, mutta Sukutiedon artikkelit tulivat kirjoitetuksi ja Knorringin "pieni" julkaisu tuli jokseenkin valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Listan ulkopuolelta syntyi toimittamani matkakertomuskooste ja muistellessani postauksiani taisin myös kantaa muutamia kirjastokirjoja eestaas ja oppia jonkin verran uutta.

Lasketaan ambitiotasoa realistisemmaksi. Vuoden 2009 aikana on tavoitteinani, että

1. toimitan kirjan Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit painoon ja yritän saada aikaiseksi jonkin sortin markkinointiakin
2. teen tutkimusmatkan Tukholmaan ja viimeistelen Flachsenius-suvusta pienen kirjan
3. edistän Gustava Adrianan Gottlebenin esipolvien kirjoitusta, vaikka sitten vain lajittelemalla olohuoneen nurkassa olevan materiaalipinon
4. tutustun kotimaahani historian lisäksi maantietellisesti eli teen päiväretken esim. Lahteen, Hämeenlinnaan, Loviisaan tai Kotkaan (Viimeksimainitussa pidetään Valtakunnalliset sukututkimuspäivät 6.-8.3.2009)

Hyvää uutta vuotta kaikille tämän lukijoille!

Uudenvuodenpäivän vietto 1850-luvun Helsingissä

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Käyntikorttilaatikolla oli oma tärkeä tehtävänsä perhe-elämässä. Jos oltiin kotoa pois, riippui se ovella; jos taas kotosalla oltiin ja otettiin vieraita vastaan, silloin oli laatikko sisäpuolella. Mutta sattui niinkin että perhe oli kotona ja talo valaistu kirkkaasti, mutta käyntikorttilaatikko siitä huolimatta riippui ovella. Silloin merkitsi se taas sitä, että talossa parhaillaan vietettiin jotain yksityisjuhlaa tai perhekutsuja, ja vieraiksi aikovat kääntyivät silloin takasin. -- Mutta tärkeintä osaa näytteli tuo laatikko uudenvuodenpäivänä.

Sillä silloin oli jokaisen käytävä kaikkien tuttavainsa luona toivottamassa »onnellista uutta vuotta!» Mutta jos kerran kaikkien näinollen täytyi olla ulkona uudenvuodentoivotus-vierailuilla, niin kukaan ei kai olisi voinut olla kotona. Seurauksena tästä olikin, että kukin pysyi kotonaan ja lähetti sensijaan palvelijansa tahi sellaisen puutteessa jonkun vahtimestarin pyyhältämään ympäri kaupunkia ja heittämään uudenvuodenkortteja asianomaisiin käyntikorttilaatikoihin. Oli kerrassaan hauskaa istua ikkunan ääressä ja katsella kuinka kaupungin kaikki »pikenttipalvelijat» liehuivat kaduilla ja lensivät huimaa vauhtia toinen toisensa edelle. Ja hupaisaa oli sitten aina puolen tunnin kuluttua käydä kokemassa täyteen sullottua käyntikorttilaatikkoa ja laskea kuinka monta uudenvuodentoivotusta jälleen oli tullut. Näiden uudenvuodenkorttien nojalla sommiteltiin ja laadittiin sitten kutsulistat kemuihin.

Vihdoin huomattiin kuitenkin kuinka hullunkurisia tuollaiset »pikenttien» avulla tehdyt uudenvuodenvierailut oikeastaan olivat ja niin hävisi tuo tapa vähitellen käytännöstä monien muiden senaikuisten tapojen mukana. Sensijaan ruvettiin sanomalehdissä ilmoittamaan, ett'ei tuona päivänä erityisille vierailulle tulla.