Eilisiä linnapallotietoja kerätessäni eteen tuli myös Teuvo Pakkalan (1862-1925) kirjoittama herkullinen kuvaus kirjan Lapsuuteni muistoja (1885) alussa.
—Kalle, lähde ulos, siellä on muitakin poikia! kutsui minua muuan toverini. Kutsumuksensa teki hän ovenraosta, sillä hän oli niin innostuksissaan, ettei malttanut tulla oikein sisälle. Tule, tule, me menemme pallille!
Pallille! Ja vielä ensi kerta tänä kevännä. Ken ei olisi seurannut äänen kehotusta!
—Saat sinä mennä, vaan ainoastaan vähäksi aikaa, lupasi sisareni.
Minä olin valmis lähtemään. Portilla seisoikin suuri joukko iloa ja innostusta räyhäileviä poikia. Siihen sekaan kun pistäysi, niin ei tuntenut vatsankalvausta eikä nurkua hitustakaan mielessä. Hätä oli hukassa!
Keväinen aurinko paistoi räykiästi ja sulaili kiivaasti niitä viimeisiä repaleita, mitkä enään olivat jälellä maan talvivaipasta. Muuan läheinen kenttä oli jo niin paljaana lumesta, että ojissa vaan röhötti harvasyinen, karkea kinos ja itse kentällä pilkoitti siellä täällä joku pieni lumitäplä.
—Pojat! tuonne, kentälle!
Sinne kirmasi koko avojalkainen poikaliuta, jotta kintut vilisi.
—Ruvetaan tervasutille!
—Ei, ruvetaan suolalle!
—Mitä sitä tyhjää, pojat! Ruvetaan linnapallille!
—Joo, linnapallille, linnapallille!
Pantiin linnaa ja ruvettiin lyömään linnapallia. Lyötiin ja juostiin ja huudettiin.
—Hih, maailmassa, vaikkei olisi paitaakaan! kirkasi muuan juostessaan sisälinnasta ulkolinnaan.
—Hih, kun on hippusa elää, kun on nuori ja terve! jatkoi toinen jälessä juosten.
—Santtu, Santtu! katso kinttusi! huudettiin kolmannelle pojalle, joka myöskin juoksi sisälinnaan pallin vieriessä hänen kintereillään:
—Hätä ei ole tämän näköinen! vastasi Santtu perille päästyään.
—Eihän vaan, mutta olitpa menettää linnan.
—Mitä niistä olista, kun kesät heiniä kasvaa! oli Santun vastaus.
—Tolari! jopa lyöt »Pyhtisen vuorolla». Kalle lyö ensinnä: ja sitten minä, minun jälestäni on vasta sinun vuorosi. Lyö Kalle, että muutkin pääsevät lyömään.
Minä löin.
—No, niin se mies lyö!
—Pieni on tuo Kalle, vaan pippurinen!
—Maasta se pienikin ponnistaa.
—Kun huonoin mies meistä noin lyö, niin siitä voitte vähän haamistella, miten paras muksauttelee! Se oli Kallioisen Pekka, joka näin kehuskeli itseään kautta rantain. Hänen vuoronsa olikin nyt lyödä.
—Sepä oli emäisku!
—No, voi sun seitsemän seppää, kuinka korkealle meni!
—Eihän tuota näykään koko pallia!
—Tuollahan tuo piirtelee taivaslakia.
Vaan Pekka itse huusi:
—Kun me olemme meiltä, niin muita ei kaivata!
—Onko teillä kopinottajat kotona? huusi muuan toiselle puolueelle.
—Eipä taida olla siellä sitä miestä, joka uskaltaisi pistää käpäliänsä alle.
Vaan asettuipa sieltä muuan kopin ottoon. Se oli Kauppilan Juuso, pienen pieni pojannasta. Siinä nyt Juuso ojennetuin käsin ja nokka taivasta kohden liikkui askeleen oikealle, askeleen vasemmalle, eteen taakse, sen mukaan, kuin pallin kulku näytti hänestä vaativan, kun se laskeusi kaaressa ja tuuli sorteli sitä syrjään. Palli laskeusi, laskeusi lisäyvällä vauhdilla.
—Terve! sanoi voi potaatille! oli Juuson sanat kun palli lupsahti hänen kämmenensä väliin ja pysäytti kulkunsa siihen.
—Tuli kuin taivaasta, vaan tarttui se kuitenkin.
—Tarttui kuin hohtimiin.
—Eihän ne meidänkään miehet patapuukkoja ole.
—Kalle! sisaresi kutsuu sinua, huomautti joka minulle.
Minun piti siis nyt lähteä pois tästä ilosalista ja minä lähdinkin, vaan vastahakoisella mielellä ja kaipauksen tunnolla. Senpä tähden tuon tuostakin käännyin taakseni katsomaan, kun sieltä kuului joku suurempi remakka.
—Linna kaikki! huudettiin sieltä nyt ja huutoa seurasi suuri hälinä, mielihyvän ja mielipahan ääniä sekaisin. Minä katsomaan. Lyömässä ollut puolue asettui nyt kopin ottoon ja kukin heistä jakeli moitteita ja pilkkasanoja Pekalle, sillä hän se oli linnan menettänyt. Vaan toisella puolen asettui nyt Tarvosen Jussi lyömään. Hän oli puolueensa paras lyöjä ja sitäpaitsi ainoa mies mikä oli lyömässä, sillä muut olivat linnan vaihtuessa turvautuneet ulkolinnaan. Jussi oli siis lunastaja, jonka tuli lyönnillänsä päästää muut sisälinnaan. Hän näyttikin käsittävän tehtävänsä tärkeyden.
—Kyllä minä teidät pelastan, lausui hän. Kapasutti karttunsa nokalla maahan ja nosti sitten silmäinsä korkuiselle lausuen: tuosta ja tuohon!—se oli määräys pallinostajalle. Tanakassa asemassa, jalat hajallaan, ruumis notkistettuna ja karttu ojennettuna olan taakse, seisoi Jussi valmiina lyömään. Kaikkein silmät vartioitsivat häntä. Nostaja nosti, lyöjä löi, lyönti onnistui ja palli kaarsi korkealla ilmassa.
—Noin ne meidän miehet lyövät! Ei sitä meilläkään olla »Pekkaa pahempia»! huusi poikajoukko, mikä kilvan kiiti sisälinnaan.
—Jos ei teissä ole kopin ottajaa, niin saatte meiltä miestä lainaan, huusi Jussi vastapuoluelaisille.
—Pekka! ota koppi, jos mies olet! kehotettiin.
—Pekka, Pekka, äitisi näkee! huudettiin muka häiriöksi.
Sattui palli Pekan käsiin, vaan eipä tarttunut, kunmahtihan korkealle takaisin ja tipahti sitten maahan. Vastapuolueella syntyi naurunremakka ja kuin yhdestä suusta huudettiin: äitisipä näki! Vaan Pekan omat puoluelaiset tiuskivat vihoissaan: sen läskikäpälä!
—Auringonkilo kävi silmiini, jotta en voinut oikein nähdä, ja palli sattui vaan peukalon nokkaan, selitteli Pekka syitään.
—Miksi et sanonut sitä jo ennen?
—Olisit ottanut silmät pois ja katsonut reijillä!
—Mitäs pidät peukaloasi keskellä kämmentä!
—Sano Pekka minun syykseni! ilkkui Juuso ja sekös synnytti naurunremakan.
Mahtoi käydä Pekan ilkeäksensä kun suosio siirtyi Jussin ja Juuson puolelle. Hän oli aina ollut valmis muita pilkkaamaan heidän huonommuudestaan ja kehumaan omaa hyvyyttään ja nyt sattui pilkka kerta häneen itseensäkin.
—Tule nyt, Kalle! kiirehti sisareni.
Kun olin jo kotiportilla soi vielä korviini poikain huuto ja se kuului suloiselta kuin soitto etäältä.
Kun portaita nousin, kuului melu taas entistä kovemmin ja selvemmin.
Vielä kerran pysähdyin kuuntelemaan:
—Juoskaa pojat linnaan! Lyö, lyö, Kyöstiä!—Ei käynyt!—Varo, varo Tolari!—Linna on meidän! Kopit turrattu!
Sitten väsäysi melu ja vasta kun astuin huoneeseen katkesi se kokonaan kuulumasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti