keskiviikko 3. tammikuuta 2024

Historiallisen tiedon luotettavuuden arvioinnista

Kirjoitin viime vuonna 1890-luvulla hylätystä väitöskirjasta. Sen fyysisistä kappaleista, digitoidusta kappaleesta tai kirjastokantatiedoista ei käy ilmi, että työtä ei hyväksytty väitöskirjaksi. Tämä on merkityksellistä lähinnä niille, joiden mielenkiinnon kohteena on väitöskirjojen hyväksymiskriteerit. Nämä liittyvät ensisijaisesti "muotoon" eli siihen, että tutkimuksessa on mukana kulloinkin vaaditut elementit, kuten esimerkiksi aiemman tutkimuksen hyödyntäminen.

Väitöskirjan hyväksyminen ei siis tarkoita, että kaikki sen sisällössä olisi "oikein" tai "totta". Ajasta riippuen, sisällön on lukenut muutama henkilö ja ehkä he ovat päässeet ennen julkaisua huomauttamaan virheistä. Näitä on silti voinut jäädä jäljelle. Jos huomautukset on tehnyt opponentti väitöstilaisuudessa, näkemykset löytyvät väitöskirjan sijaan arkistosta tai kirja-arviosta.

Mikään muukaan julkaisumuoto ei takaa tiedon oikeellisuutta. Hieman hämmentyneenä kuuntelin joulukuussa tuttavan selostusta, jossa eräässä tutkimushankkeessa on linjattu, ettei vertaisarvioimattomiin tutkimuksiin (kuten omakustannetuotantooni) saa viitata tarkistamatta lähteitä. Koettuani muutamia vertaisarviointeja sekä väitöskirjani esitarkastukset en näe, että ne takaisivat tiedon oikeellisuuden. 

Lisäksi suosittelen kriittisten tietojen osalta aina alkuperäisiin lähteisiin tutustumista. Voi selvitä, että niitä on tulkittu väärin. Vielä todennäköisempää on, että omiin tarkoituksiin lähteestä voi irrota enemmän tietoa kuin on ollut tarkoituksenmukaista aiemman tutkijan esittää. 

En väitä, etteikö julkaisumuoto tarjoaisi vihjeitä tiedon luotettavuudesta (ks. esim. How do I check a source for accuracy?) tai että kaikki historian harrastajien kirjoittama ja lähdeviitteillä varustama olisi asiallista (Ks. Ahto Apajalahden twiittiketju, jos edelleen mahdollista). Mutta Veritas et caritas -video todistaa myös siitä, että kirjoittajan akateemiset ansiot eivät takaa julkaisun laatua. Tästähän on myös kotimaisia esimerkkejä.

Siksi hälytyskellojen pitää aina soida, jos vedotaan julkaisijan tai tekijän auktoriteettiin eikä tutkimuksen lähteisiin ja tekotapaan. Olennaisinta on ymmärtää miten, mistä ja miksi tieto on muodostettu. 

Minkä takia hämmennyin toistamiseen joulukuussa lukiessani historian väitöskirjatutkijan sosiaalisen median päivityksen, jossa tämä iloisesti totesi, että "toisinaan" kannattaa lukea viitteetkin. Ihan aina ei jaksa, mutta (itseäni toistaen) olennaisen tiedon osalta viitteisiin tutustuminen on välttämätöntä. Näin minulle esimerkiksi viime vuonna selvisi, että ruotsalaisen historiantutkijan esitys sanomalehdistä oli puppua. Tai ainakaan sillä ei ollut lähdettä.

Kuten olen aiemminkin todennut, mitä marginaalisempaa tieto on julkaistun tutkimuksen kannalta, sitä todennäköisempää on, että tutkija ei ole käyttänyt selvittämiseen aikaa eikä parhaita mahdollisia lähteitä. Tämän takia sukulaisuussuhteet paikallishistorioissa tai muuta isoa joukkoa historiallisesti tarkastelevassa tutkimuksessa voivat olla mutuilua. Tai (jälleen joulukuun sosiaaliseen mediaan viitaten) Euroopan antiikin ajan kartastoon on voitu piirtää laaja mutta tarkkarajainen alue "suomalaisille" (Finns), vaikka lähteitä tiedolle ole olemassa. Jos moinen tulkinta on jossain esitetty, niin kannattaa ehdottomasti tutustua sen perusteisiin ja päättelyyn. 

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Yleensä jos vuosia jälkeenpäin kirjoitetussa lehtijutussa mainitaan joku vuosiluku kuten perustamisvuosi tai valmistumisvuosi niin ne on hyvin usein vääriä vuosilukuja. Suosittelen aina etsimään aikalaislähteen eli sellaisen lehtijutun joka on julkaistu heti silloin kun asia on tapahtunut.
Etenkin silloin ilmoitetut vuosiluvut ovat usein vääriä jos ne ovat tasakymmeniä kuten: 1960, 1970 tai 1980. Jostain kumman syystä vuosiluvuilla on muistissa tapana pyöristyä.