Luterilaisen kristinuskon autuus Suomelle

Olen ollut vakaumuksellinen ateisti lähes koko ikäni ja suhdettani kirkkoon kuvaa esimerkiksi se, että Anu Koskivirta-Karosen ehdottaessa kirkkohistorian päivässä vastuunkantoa kirkon osuudesta kuolemanrankaisun käyttöön ja aviottomien lasten kohteluun nyökyttelin vähintäänkin henkisesti.

Joten jos olisin ollut järkevä, olisin jättänyt eteen tulleen linkin Kotimaan juttuun Teemu Keskisarja teologisilla opintopäivillä: "Todistaa jotakin suomalaisuudesta ja luterilaisuudesta, että isonvihan maanpäällisessä helvetissä tuli mieleen lasten lukutaito" avaamatta. Mutta milloinkas olisin.

Ainakin toimittaja sanoo rehellisesti, että pidetty esitys oli "tietoisesti hyviä asioita korostanut". 

Keskisarja sanoi m.m. "Ne kirkot rahvas rakensi omakustanteisesti ja enimmäkseen omin kätösin. Se todistaa, että kristinuskoa ei pidetty ainakaan viheliäisenä asiana kautta vuosisatojen." Myös Lapuan liike toimi ilman ulkoista rahoitusta, eikä sitä pitäneet läheskään kaikki viheliäisenä asiana. Samaa voi käsittääkseni sanoa myös erinäisistä nykyajan liikkeistä, joiden "siunauksellisuuden" kanssa joudumme elämään.

Se, että Daniel Medelplan "kirkon tilauksesta keskellä isoavihaa 1710-luvun Pälkäneellä" painoi aapisen "oli Keskisarjan mielestä suurenmoinen sivistysteko, josta kehkeytyi jatkumo kansakouluun ja yleiseen oppivelvollisuuteen." Kuinkahan suuri käsityönä tehdyn aapisen painos oli? Onko vissi ja varma, ettei rahalla olisi ollut parempaa käyttöä?

Keskisarjan mukaan "Pappi oli 1800-luvun suomalaisessa maalaiskylässä se heppu, joka ensimmäisenä kylvi perunaa, toimi Suomettaren kirjeenvaihtajana, perusti kansakoulua ja vapaapalokuntaa ja järjesti lukkarin kanssa isorokkorokotuksia." Aika paljon olen lukenut ja kuullut 1800-luvun sanomalehdistä, mutta ei kyllä tule yhtään pappia mieleen kirjoittajana. Laurell oli perunan edistäjä 1700-luvulla, mutta montako vastaavaa toimijaa voidaan myöhemmin nimetä? Ei ainakaan minun tutkimusalueellani, jossa 1800-luvun maanviljelystä edisti kartanonomistaja.

"Laskekaapa 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta, kuinka monta valtiomiestä, taiteilijaa, kirjailijaa, sotapäällikköä tai suurliikemiestä on kasvanut suomalaisissa maalaispappiloissa. Sukupuut osaltaan todistavat, että uskonto Suomen historiassa ei ole pato, vaan koski ja muutosvoiman lähde" Anna mun kaikki kestää. Koski ja muutosvoiman lähde ei ole ollut uskonto vaan verotus, jolla ruokittiin yksi perhe per seurakunta ja mahdollistettiin näiden kouluttautuminen. Sukupolvesta toiseen.

Purkautuessani artikkelista tuoreeltaan, kaveri jakoi samasta tilaisuudesta Seurakuntalaisen jutun Teemu Keskisarja: ”Vuosi 1918 on Suomen kirkon verisin häpeätahra – se on ainoa asia, jota kirkon tulisi pyytää anteeksi” En koske tikullakaan kirjoituksen loppupuoleen, mutta rehellisyyden nimissä lainaan kohtaa, jossa Keskisarja on samaa mieltä kanssani, kutsuen uskontoa opiaatiksi.

– Kirkko ei ollut 1600-1700-lukujen Suomessa mikään ilopilleri vaan kipulääke, todella tehokas opiaatti, Keskisarja kuvaili.

Hän jatkoi kertomalla tuon ajan ”ruotusotilaista”, joita lähetettiin esimerkiksi Riikaan tai Narvaan sotimaan ei-minkään-asian puolesta Ruotsin kuninkaan nimissä.

– Sotilaat jättivät lähtiessään lopulliset jäähyväiset omaisilleen, ja kirkonkirjoissa heidät merkittiin jo etukäteen kuolleiksi.

Kirkonkirjoja lähes 30 vuotta käänneltyäni en ole kertaakaan törmännyt etukäteen kuolleeksi merkittyyn sotilaaseen. Historiantutkija- ja sukututkijatuttavani eivät myöskään voineet antaa tällaisesta yhtään esimerkkiä eivätkä tunteneet kirjallisuutta, jossa vastaava väite olisi esitetty. Mutta jopa kyseisiin ryhmiin kuulumaton tuttavani muisti kuoleeksijulistamisen vaatineen perinnönjaon eli huomautti, ettei kuolleeksi niin vain oletettu. Samastahan todistavat lukuisat tänne blogiin liimaamani sanomalehtikuulutukset kadonneista, sodassa tai muuten. 

Faktasisältöä esittäessään retoriikan kanssa kannattaa olla varovainen. Mitä enemmän tunteita herättää, sitä varmemmin sisältö jää mieleen ja silloin sen soisi olevan olennaisilta osiltaan oikein.