Miehen jakauksen paikka ja sen tärkeys

Project Gutenbergiin ladattu suomalainen kirja johdatti ajattelemaan jakauksen paikan merkityksellisyyttä 1800-luvulla.

Antero Warelius raportoi Tyrväältä 1800-luvun puolivälissä:

Vanhimmilla miehillä ovat hiukset leikkaamattomat ja harjatut otsalta ylöspäin, ilman jakausta, keski-ikäisillä jakauksessa otsalta päänlaelle ja tasoitetut yliympäri, nuoremmilla jakaus toisen korvan puolessa; varsin uudenaikaiset, semmenkin herrastavaiset, antavat keritä tukkansa tyynemmin.

Huomattavaa on että ikäluokilla on yhtenäiseksi tunnistettava tyyli. Lisäksi on mielenkiintoista, että tietty tyyli ymmärrettiin hienostelevaksi eli herraskaiseksi. Konsta Kajander huomauttaa väitöskirjassaan Talonpoika, herra, puoliherra. Etnologinen tutkimus puoliherra-kategorioista ja talonpoikaisuuden kulttuurisista malleista suomalaisissa sanomalehdissä 1847–1870, että

...Karjalasta Kirvun kappelista kirjoittava J.R. Suomettaressa 20.3.1857. J.R. kertoo kirjeessään paikkakunnan muutoksista paikkakunnan vaatetuksesta: hänen mukaan ”nuorisolla on herramainen rintavalkoinen ja tukka lokilla”. Tässä tulkinnassa herramaisuus yhdistetään pukeutumisen lisäksi kihariin hiuksiin.

Vastaava lausunto on annettu Heinävedeltä (Aamurusko 3.12.1859): Muutamat nuo rikkaihen pojat tahtovat olla vähän suotta herroina; kuin vaan pääsevät kahta kyynärää pitkäs niin paikalla sortuuti päälle ja jakaus päässä toiselle korvalle. 

Tammikuun valiokunnan talonpoikaiset jäsenet Isak Hannuksela ja Lauri Kustaa Pelkonen ovat vuoden 1863 tienoilla pitäneet jakauksen keskellä, mutta Johan Erik Keto valinnut toisen mallin. (Valokuva Museoviraston kokoelmasta, CC BY 4.0)

Jakauksen paikka oli siis merkki sosiaalisesta ryhmästä. Näin se toimi myös herännäisryhmissä ja körttiläisistä Savossa todetaan: "jos joku mies tahtoo kuulua "heränneiden lahkoon, niin pitää hänellä ehdottomasti olla pitkä, tasaisesti leikattu tukka, suoralla jakauksella." (Aura 22.7.1881) Myöhempi vierailija raportoi: "Kävin kerran kirkossa täällä. Vierelläni istui ukko, jolla oli körttinuttu ja jakaus keskellä päätä." (Savo 7.8.1890)

Jakaus keskellä päätä oli hienostelemattomuuden merkki, kuten tositapauksena esitetystä tarinasta näkyy:

Muutoin pysyi hän kummallisen yhdenlaisena kaiken muun, paitse kokonsa, puolesta, niin että hän yläluokilla oli melkein semmoinen, kuin kouluun tullessaankin. Tukka pysyi pitkänä, jakaus keskellä päätä. Vaatteet olivat kotikutoiset ja lapikkaat aina kenkinä. (Uusi Suometar 30.7.1887)

Laatokassa 1889 julkaistussa jatkokertomuksessa Rämeen Paavo talollisen poika pääsee lukkarin oppiin: 

 Pääsiäispäivänä veti Paavo erinäisen huomion puoleensa kirkkorahvaassa, kun tukan jakaus oli keskeltä päätä alennut vasemmalle sivulle. Taas oli veres uutinen kotiin mentyä kerrottavana kirkkorahvaalla, että johan Honkalan Paavokin alkaa herrastua, kun oli jo jakaus toisella korvalla. Ukko Simo tästä uutisesta ei mitään tiennyt; vaikka hän kävi kirkossa, ei hän niin pieniä muutoksia huomannut.

Pääsiäisen perästä meni Paavo ensi kerran kotonansa käymään. Jakauksen muuttuminen oli jo tiedossa kotona muulla perheellä, paitsi ukko Simolla. Jopa ukkokin aamulla huomasi Paavon jakauksen muuttuneeksi. Tästä Paavo isältänsä sai ankaran nuhteen, ja ukko jo tuli oikein harmiinsa Paavon turhamielisyydestä. Ei kuitenkaan sen pahempaa tästä seurannut. Veljiltä ja heidän emänniltänsä ei Paavo päässyt leikillistä ivaa kuulemasta jakauksen muuttamisesta.

Romanttisessa tarinassa sulhasen jakauksen paikka on osa unelmoitua tulevaisuutta:

Ja sitte ei tarvitseisi hänen hoitaa karjaa, ei pestä vaatteita, ei keittää ruokaa, ei parsia sukkia eitä laista lattiaa, — vaan saisi sen toisen kanssa aina vaan olla. Ja sillä toisella olisi jakaus toisella korvalla, posliinikaulus kaulassa, verkatakki yllä ja lankkisaappaat jalassa, kun se häntä talutteleisi koivujen alla. Niin se varmaan tulisi olemaan, kun se toinen oli hänen ja hän toisen... hyvänen aika, kun se vaan piankin joutuisi. (Savo 9.11.1889)

Valtiopäivillä 1891 talonpoikaissäädyn Lauri Keränen "tulee hiipien ja arastelen, katsoo lattiaan ja kädet hurskasten ihmisten tapaan yhdessä etupuolella. Hän on vanhemmanpuoleinen, kantaa kotikutoisia harmaita vaatteita ja pitää keskipäässä jakausta." Lappeenrannan uutisissa 26.4.1893 nimimerkki "Kyntömies" tekee selväksi ei-herruutensa:

Pitkä tukka, jakaus keskellä päälakea, puku harmaasta sarasta oman emännän kehräämästä ja kutomasta, ei pientäkään verkatilkkua vaatteuksessa, ei myös narrin nahkaa saappaassakaan, jopa "kalosseja" ei ensinkään. Ei myös ole koulupenkkiä painanut, kuin kaksi viikkoa rippikoulussa käydessään.

Jakaus on mukana myös suomalaisen gentlemannin määrittelyssä: "Hän on korkeaotsainen, tukka keskeltä jakauksella, päällä puhdas kotikutoisesta vaatteesta tehty puku, joka sopii kuin valettu hänen jäntevään vartaloonsa." (Uusi Kuvalehti 32/1893)