Oppivelvollisuuteeni kuuluneesta maantiedon opetuksesta ei ole päähäni jäänyt juuri mitään, mutta jostain on peräisin tieto Itämeren vähäisestä suolapitoisuudesta. Ei siis ole käynyt mielessäkään, että Suomessa olisi yritetty suolankeittoa.
Mutta valtiovallallahan näitä hankeideoita on kautta aikojen ollut ja kuningatar Kristiinan hallintokaudella kirjeellä 29.4.1642 määrättiin, että Suomeen kuljetettaisiin 3 keittopannua ja niillä keitettäisin maasta (?) löytyvästä suolavedestä Paraisilla, Tenholassa, Kemiössä, Sauvossa ja Nauvossa suolaa. Hankkeesta ei tullut menestystä.
Marraskuussa 1722 kapteeni Gyllenskruf ja norjalainen Gunderlack saivat erioikeuden Närpiöstä löytyneisiin suolalähteisiin. Ilmeisesti he yrittävät näiden veden keittämistä viisi tai kuusi vuotta.
Kuninkaallinen kollegio määräsi kirjeellään 15.11.1743 maaherra Creutzia järjestämään Limingan, Siikajoen, Kalajoen, Lohtajan ja Kokkolan pitäjäläiset sotavuosien tapaan suolankeittoon. Kalajoella ja Lohtajassa toimeen ryhdyttiinkin, ainakin Niemen kestikievarilla, jossa kolmessa pienessä rakennuksessa oli 8 kattilaa kuopista nostetulle vedelle. Kuopat kaivettiin keväisin. Keittämistä tehtiin niihin aikoihin vuodesta, kun muuta työtä ei ollut. Tuotantoa mitattiin tynnyreissä eli aivan mitätöntä se ei ollut.
Sota-aikoina 1700-luvulla rahvas oli Vaasan ja Turun läänin saaristossa keittänyt suolaa merivedestä. Kun 1800-luvun alussa kuninkaan pyynnöstä kerättiin tietoja kotimaan suolatuotannon mahdollisuuksista, jotka sitten esitettiin julkaisussa Economiska annaler vol 7. (1808), Oulun maaherra ilmoitti joidenkin köyhien 40 km Oulusta johonkin suuntaan keittävän suolaa merivedestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti