Minut tavallisesti valtaa kouristuttava kunnioitus tuollaisen mökin akan edessä. Ajatelkaapa että tuo muija on saanut 10 lasta, että hän on hoitanut lapsiaan ja tuherrellut heidän kanssaan, kärsinyt heidän itkujaan ja jyryään, valvonut heidä kanssaan, pieksänyt heitä vuoronperään ja tarpeen mukaan. Sitäpaitsi on hän valmistanut ruoan penskoilleen ja nälkäiselle miehelleen, käynyt ulkotöissä ja ollut ystävällinen miehelleen. Ja kaikki tämä on tapahtunut syönmuassa, ilman naapureita, ilman huvia, ilman uusia kävelypukuja ja keväthattuja. Ja kumminkin hän on niin sydämmestään tyytyväisen näköinen, hänen ruumiinsa on kuiva, mutta sielunsa tuore. Hän on täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa, hän on kuluttanut itseään viimeiseen hikipisaraan saakka.
Kaikesta tästä jättiläistyöstään huolimatta oli Anna Sohv' Ryynänen iloinen ja vilkas kuin lepattava leivonen. Hän oli säkenöivän sukkela. Ei koskaan mitään lainasutkauksia, vaan kaikki aina omasta pääkopasta otettua. Hän lausui sanottavansa niin valituin sanoin ja vertauksin, että hän kerrassaan kohosi taiteilisuuden huipulle. — Mahdollisesti on joku hänen jälkeläisistään syntyvä suureksi taiteilijaksi.
Mutta eukolla olikin tuntea hyvän mielen suloa. Kohta 30:n vuoden raatamisen perästä oli hän vihdoinkin saanut yhden kuukauden loman. Hän oli saanut jättää Kuarakkalan kuivine keloineen, hän sai oleskella suuressa maailmassa — Ruunilla. Ja saipa hän päälle päätteeksi kerran seurustella »oikean Helsingin herran» kanssa, minun kanssani. Tosin sain hänet aluksi uskomaan, että olin mustalainen, lihavin sellainen koko avarassa maailmassa, mutta naapurit eivät malttaneet olla loruamatta.
— Peijuon! Mikä Haker työ ootte! Helsingistä kuulutta olevan herra, sanoi Anna.
Olin rakastunut Annaan — tietysti mitä puhtaimmilla tunteilla.
Kortteerissani 3:n kilometrin päässä Runnilta pidettiin laulukokouksia, joihin kerääntyivät seudun laulajattaret ja laulajat, huimaavan korkea soprano Johanna Suomalainen, joka porsaita huuteli kotia liverrellen korkeassa b ja c äänessä, erehtymätön altto Tiina Suomalainen, tenori velj Ville, kaikki sisarruksia, basso mestar Pesonen ja minä. Nämät osasivat ihmeteltävän monta kvartettia ja lauloivat ehdottoman puhtaasti, niinkuin savolainen kansa tavallisesti tekee. Kvartetti teki pitkiä retkiä erämaahan, kirkkaille, loriseville lähteille ja Anna Sohv' Ryynänen kantaa retuutti kahvipannua, joka oli täynnä parasta La Guayra kahvia pusseissa, ja toisessa kädessään heilui vehnäsnyytti. Anna Sohv' Ryynänen oli mukamasti »esiliinan» virkaa hoitamassa.
Hän kapusi kivelle, käpristyi kokoon kuin kyykäärme ja lasketteli sukkeluuksia. Sanottiin, että Anna Sohv' Ryynänen oli »herännyt», mutta iloisempi hän oli suruttominta maailman lasta. Ja hän puhui melkein yksinomattani rakkaudesta. On ylimalkaan niin että heränneillä on hyvin herkkä lemmen tunne. He' rakastavat Jumalaa kaikesta sydämestään sunnuntaina, mutta arkipäivinä taas lähimmäistä yhtä hellästi. Ikävä kyllä olivat hänen sukkeluutensa tällä alalla sitä lajia, etteivät seuramme hienot jäsenet niitä salli kuulla. Hän puhui jokseenkin yhtä suoraan kuin Luther ja muut renässansin suurmiehet. Monet jutut muistuttivat Boccaccion hilpeitä kaskuja, toiset Falstaffin seikkailuja. Renässansin tapa mainita esineet ja lausua julki ajatuksensa rehoittaa muuttumattomana Kuarakkalan syönmuassa.
Anua Sohv' Ryynäsen mielipide oli, että tyttö, joka sattumoilta saa muiskun, on velvollinen niiamaan ja kiittämään, eikä suikaan saa syleksiä eikä pärskiä, niinkuin kollotyttöjen on tapana. Tämä kuulosti perin kustavilaiselta! Ehkäpä Kuarakkalan kansa oli oppinut tämän siron tavan joltakin Sandelsin ruotsalaiselta rakuunalta.
Kerran kääntyi hän puoleeni ja kysäsi.
— Onko totta, että ne Helsingin herrat ovat niin utakoita muiskuttelemaan nuoria tyttölöitä, kuin minä oun kuullu.
— Mitäs se Anna Sohv' Ryynänen nyt lasketteloo. Teillä se vasta näkkyy olevan nätti käsitys meistä Helsingin herroista. Eihän sellaista tok' oo Helsingissä kuultukaan.
— Elekee kielastella! Tiiän minä. Minulla oli serkku, joka palveli Helsingissä, ja nuorj herra kuulu joka päivä reistanneen suuella sitä.
— Suu poikki Annalta! Ei semmoista kuunaan Helsingissä tapahu.
— Samallainen mustasilimänen marokki kuulu olleen kuin työkin.
"Marokki" on sana, jonka eukko itse tekasi, tuntematon Lönnrotin sanakirjassa, mutta ehkä hyvinkin minua kuvaava.
Minun täytyy ikävällä tunnustaa, ett'en ollut ymmärtävinäni tätä Anna Sohvin hienoa, naisellista vihjausta. Annettakoon minulle anteeksi! Tämän elämänhaluisen heränneen vanhin poika oli jo 27 vuoden vanha. Pysyin järkähtämättömän epäkohteliaana.
Mutta hyviksi ystäviksi sentään kaikissa tapauksissa jäimme. — Kun eronhetki löi, erkanin suurella ikävällä häikäsevän sukkelasta ystävättärestäni. Anna Sohv' kysäsi, tahtoisinko kirjoittaa hänelle kirjeen Helsingistä.
— Vallan kernaasti! Otin esille paperia ja kynän ja kirjoitin osoitteen.
Anna Sohv' Ryynänen.Iisalmi.Kuarakkalan syönmua.Pekka Tikkasen mökissä.— Kuka turkanen se Pekka Tikkanen on? kysäsin minä.
— Miehein! No tokk'!
— Miehennekö?
— Niin.
Eukko ei siis kuuna kulloisna päivänä ollut omaksunut miehensä nimeä, vaan sekä itse että kaikki muutkin ihmiset olivat aina sanoneet häntä Anna Sohv' Ryynäseksi, pappa Ryynäsen kunniallisella sukunimellä. Naisemansipationin itsetiedoton esitaistelija!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti