Verkostoja setvimässä

Maanantain ja tiistain sain istua tutkijatapaamisessa Sukulaiset ja ystävät – verkostoja setvimässä samassa huoneessa ihmisten kanssa (!) miettimässä menneisyyden ihmissuhteita. Aiheesta oli jo omaa esitystäni tehdessäni palannut mieleen helmikuussa Helsingissä puhunut Robin Dunbar, joka on tutkinut sosiaalisten verkostojen kokoa. Monenlaisella aineistolla testaamansa mallin mukaan ihmisillä on keskimäärin 1,5 todella läheistä ihmissuhdettä (miehillä 1 ja naisilla 2), hyvin voivilla ihmisillä on seuraavalla kehällä 5 ystävää, joihin voi luottaa ongelmatilanteissa, ja välikehän kautta päästään Dunbarin mukaan nimettyyn lukuun 150, joka teorian mukaan on maksimimäärä ihmisiä, joihin voi ylläpitää merkityksellisiä suhteita. Sillä suhteiden ylläpito vaatii työtä.

Dunbarin mallia on kritisoitu, mutta mielestäni menneisyyttä(kin) hahmotettaessa on syytä pitää mielessä realiteetit. Se, että ihmiset ovat yhtä aikaa esimerkiksi samassa koulussa, ei tarkoita, että he tuntevat toisensa ja vaikka tuntisivat, niin suhteella ei ole välttämättä mitään vaikutusta kummankaan elämään. Mutta kun tiedämme, että hyvin usein sillä kenet tuntee on huomattavaa vaikutusta yhteen ja toiseen asiaan, on verkostojen tutkiminen järkevää.

Ja näin ollen suosittua. Anu Lahtisen ja Jeanette Lindblomin järjestämässä tilaisuudessa kuulin 18 esitystä ja pidin yhden eikä kaikkien sisältö tähän mahdu. Mutta muistiin jotain ajattelemaani. Ensinnäkin sen, että antiikin historiaa vältelleenä oli mielenkiintoista tunnistaa ajanlaskumme ensimmäisiltä vuosisadoilta samoja verkostumispaikkoja kuin nykyajasta: suvun ohella koulu, yhdistykset, työpaikka ja samalla suunnalla asuvat.

Mitä virallisempia yhteydet ovat, sitä helpompi ne on tunnistaa. Koska naisten koulutus ja ansiotoiminta ainakin 1600-luvulta 1800-luvun puoliväliin on ollut epäformaalia ja pienimuotoista, on heidän verkostojaan vaikea jäljittää. Mutta toisaalta, mitä enemmän yhteiskuntajärjestys on perustunut ihmissuhteisiin eikä hallintorakenteisiin, sitä enemmän naisilla on on ollut vaikutusmahdollisuuksia. Mahdollisesti, sillä mitä epävirallisempaa toimintaa, sitä vähemmän siitä on lähteitä.

Kirjeet ovat kiistatta parhaita lähteitä verkostojen hahmotukseen. Ne ovat itsessään suhteiden ylläpitoa ja sisältävät usein mainintoja muista ihmisistä, joiden asema suhteessa kirjeenvaihtajiin käy selväksi. Ongelmana on se, että kirjeenvaihtoa lähekkäin asuneilla ei ole ollut, kirjeitä on tuhottu ja kaikki eivät ole niitä ollenkaan pystyneet kirjoittamaan. Eli useimmat esitykset käsittelivät sivistyneistöä, joka on eliitiksi ymmärrettävissä. 

Tilaisuuden loppukeskustelussa kommentoitiin, että verkostotutkimusta voi tehdä muustakin kuin eliitistä ja viitattiin Sinikka Selinin esitykseen, jonka keskiossä oli työväen osuusliikkeen johtaja. Itse hahmotin hänet vaimoineen oman yhteisölnsä eliittiin kuuluvaksi ja nyt jälkikäteen tuntuu siltä, että verkostoon kuuluminen on suunnilleen sama asia kuin kyseisen yhteisön eliittiin lukeutuminen. Ainakaan en keksi eliittiä, jolla ei olisi verkostoa.  

Esitykset käsittelivät enimmäkseen pieniä verkkoja ja vain Marko Hakanen toi esiin visualisoinnin, jolla voidaan käsitellä isompaa määrää ihmisiä. Pointtinsa siitä, että verkostojen visualisoinnissa olisi tärkeä saada ajan kulku näkyviin, oli erittäin olennainen. Valitettavasti vaan informatiivisen staattisenkin kuvan aikaansaanti vaatii työtä ja sopivan datasetin, mistä oli kokemusta niin minulla kuin jollakin muullakin. 

Kuitenkin unelmoin siitä, että Yrjö Kotivuoren ylioppilasmatrikkeliin perustuva Akatemiasampo jonain päivänä valmistuu ja joku datanikkari saa aikaiseksi ylioppilasklimpit, joilla päästäisiin arvioimaan virka-aseman ja (perhe)suhteiden välisiä yhteyksiä. (Virkojen periytyminen tuli mainittua tilaisuuden esityksissä niin keskiajalla kuin 1800-luvullakin.) Hypoteesini on, että verkottomat ihmiset eivät urallaan pitkälle päässeet.

Kuva hämähäkinverkosta lehdestä Aika 10/1910..