Postitidningarin vuosikerroissa ollaan tässä sarjassa jo vuoden 1750 paikkeilla, jolloin Ruotsin Pohjois-Amerikan siirtokunnan virallinen olemassaolo oli ollut pitkään mennyttä. Mutta siellä oli edelleen ruotsalainen seurakunta, josta raportoitiin m.m. ruotsin kielen säilymisestä "Det Swänska Språket skal wäl hos många, och i synnerhet hos ungdomen förfallit, dock at de mästa af wårt folck ännu tala tämmeligen wäl, och skola förutan Engelsmän också finnas Negrer, som af umgänge med de Swänska och Gudstientiens biwistande lärdt sig tala samma språk... "
Ilokseni huomasin, että nokkosten käyttöön oli kannustettu. Mutta valitettavasti ei kovin totuudenmukaisin perusteluin.
Seurakunta, jossa laskettiin kivikirkon perustuskivi kesällä 1753 on...
Piikkiö.
Kuninkaallisen tiedeakatemian prioriteetteja perustushetkellä elokuussa 1753. Ekasta osaisin sanoa jotain.
Jostain syystä kadonneesta/varastetusta omaisuudesta ilmoitettaessa omistaja on aina "rehellinen" tai "kunniallinen". Kuten myöhemmistäkin, näistä saisi koottua tietoa niin tavoista kuin materiastakin, joita tässä leikkeessä edustaa hautajaiskulkue ja silkkilompakko.
Materiaa oli tietenkin myös myynti-ilmoituksissa, joiden sekavat yhdistelmät titteleitä ja tavaroita saivat minut yhdessä välissä toteamaan (piloillani!) "Olisi pitänyt valita tutkimuskysymys vasta aineistoon tutustumisen jälkeen. Lompakkojen ja setelien säilytys/häviämispaikkojen lisäksi on alkanut kiinnostaa Tukholman sekatavarakauppa." Tosin taitaa olla niin, että ilmoittaa kannatti nimenomaan siitä tavarasta, jota ei yleensä myynyt?
Ei kenelläkään ainakaan jatkuvasti ollut 150 tuhatta tiiltä myytävänä. (Alkuperäinen ostaja tehnyt oharit?)
Alusvaatemainos ja sen tuotteiden brändäys yllätti sitten ihan toisella tasolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti