Täydennysopinnot tehtynä

Maanantaina sähköpostilaatikkoon saapui helpottava viesti: helmikuun lopuksi palauttamani essee oli hyväksytty ja opinto-oikeuteni ehtona olleet opintopisteet koossa. Nämähän liittyivät siihen, että minulla ei ole historian perustutkintoa, joten oletettu informaalisti kerätty osaamiseni piti saada verifioitua/täydennettyä. Vastaavaa joustomahdollisuutta ei ole kaikissa yliopistoissa enkä koskaan selvittänyt, onko Opinahjoni ainoa, jolla käytäntö on.

Kyseessä olisi hyvin voinut olla isohkon kirjakasan tenttiminen, mikä viimeisen vuosikymmenen tenttimenestykseni perusteella olisi ollut toivoton urakka. Joten muistaakseni oli varsin iloinen, kun suoritukseksi määrättiin esseet, joita lopulta oli neljä. Mutta ei niidenkään kirjoittaminen ollut helppoa eikä hauskaa.

Kuvan professori ei esitä tekstissä mainittua virkaveljeään.
Rudolf Koivu, Tuulispää 8/1928

Olen viime vuosina suorittanut avoimessa yliopistossa esseellä erinäisiä kursseja. En koskaan vaivautunut ottamaan selvää, miltä esseen olisi oikeasti pitänyt näyttää, enkä koskaan ole nähnyt muiden papereita. Tein vaan mitä tykkäsin. Vaikka arvioijat ovat olleet tuttuja tai ihmisiä, joihin tiesin törmääväni myöhemmin, ei B-suoritus olisi ollut kasvojen menetys, sillä kyseessähän on "vain" avoimen kurssi ja esseeni yksi muiden suorittajien joukossa. Suht löysästihän tuotoksistani on tullut femmoja, joten jos teksteissä on ollut vikaa, olen jäänyt siitä autuaan tietämättömäksi. (Poikkeuksena pitkäaikainen tuttavani, joka antoi nelosen todeten, että pointti oli hukassa. Kunhan blogitekstiaihiot loppuvat jaan esseen täällä ja saatte arvioida eroaako se normituotannostani mitenkään.)

Mutta. Kirjoittaa sitten tällä (ja muulla heikohkolla) pohjalla "ainoana suorittajana" Suomen hissan proffalle esseetä historiantutkimuksen prosessista? Kun tietää, että itse ei hallitse alan hiljaista tietoa, ja tietää, että proffa tuntee sen lisäksi myös kaiken kirjallisuuden, jota voi kuvitella käyttävänsä. (Ja tietenkin vielä muuta, jota sain sittemmin lukusuosituksina.) Aivan loistava tilaisuus tuhota syntynyt mielikuva jonkinlaisesta osaamisesta.

Historiantutkimuksen prosessi oli sentään aiheena kohtuullisen selkeästi rajattu ja sekä kirjallisuudesta että käytännöstä tuttu. Viimeisen esseen puolestaan piti käsitellä 1700-lukua. Tiedonvälitykseen ja Ruotsiin rajatenkin luettavaa olisi ollut loputtomiin ja jälleen tiesin proffan tuntevan alueen niin hyvin, että aukot ja virhepäätelmät eivät jäisi huomaamatta. Jos olisin taipuvainen perfektionismiin, en olisi esseetä koskaan palauttanutkaan.

Olennaisinta ei kuitenkaan ole kasvojen säilyttäminen tai oppineisuuden osoittaminen vaan oppiminen. Kirjallisuudesta luettu muodostuu opittavissa olevaksi kokonaisuudeksi vain työstämällä siitä sellaisen. Vasta kirjoittaessa huomaa, mitä tietoja puuttuu, tai mitä on esitetty ristiriitaisesti. Eli mitä ymmärtää. (Totisesti toivoisin, että minulle olisi kouluvuosina neuvottu Feynmanin oppimistekniikka, jonka jonkinlaista soveltamista sekä omakustanteiden väsääminen että bloginpito on usein ollut.)