Kirkkoon haudatuista

Ahvenanmaalla tuli lounaspöydässä(!) puhetta kirkkoon hautaamisesta ja hautojen säilymisestä. Myöhemmin hämmästyttävässä kunnossa löydetyistä haudoista on blogissani esimerkkejä tässä ja tässä. Jaoin ne ja Kalmistopiirissä ilmestyneen tekstin tietoa kaivanneelle, mutta kuukauden takaisesta tutkimuskatsauksesta en enää muistanut artikkelia Sanna Lipkin, Tiina Väre ja Titta Kallio-Seppä: Pappissäädyn haudat Pohjois-Pohjanmaan kirkkojen lattioiden alla – Tapaustutkimuksia 1300–1700-luvuilta (pdf).

Tuo kappale olisi mahtunut eilisiin täydennysosiin, mutta varastossa oli muutakin.

Oulun yliopistossa on viime vuonna hyväksytty Sanna Tuovisen gradu Hailuodon lapset : lasten materiaalinen kulttuuri kirkkohautojen perusteella. Tuovinen jakoi ajatuksiaan työstä Kirkko, tila ja muisti -hankkeen blogissa. Samaisen hankkeen tutkijoiden tekstejä oli yllä ja YouTubessa tutkijoiden itsensä tekemä tiivistys Rediscovering Forgotten Burials under Church Floors in Finland.

Oona Jalosen pitämä esitelmä Köyliön kirkon haudoista on myös katsottavissa ja kuunneltavissa samalla alustalla. (Olin itse kuuntelemassa aiheesta esitystä kaksi vuotta sitten.)

Tuulispäässä 31-32/1916 kerrottiin lehden linjaan nähden hämmentävän asiallisesti Savilahden sakastista, josta tiedettiin, että

Aitassa 9/1928 puolestaan julkaistiin Hannes Jukosen artikkeli Hautalöydöt Keuruun vanhassa kirkossa. Jostain syystä (suhteellisen äskettäin?) oli nostettu alttarin edessä olleita lattiapalkkeja ja

löytyi alta noin puolisen metrin korkuinen tyhjä välikkö, josta sitten, kun oli otettu muutama paksu hirsi ylös, tuli näkyviin litteistä luonnonkivistä rakennettu hautakammio. Lattia siinä oli maasta. Kummallakin puolen oli siellä vierekkäin ja päällekkäin useita suuria ja pienempiä ruumisarkkuja. Alimmaisena oli kaksi suurta arkkua, joissa oli hyvin säilyneet miesten ruumiit. Kaiken todennäköisyyden mukaan ne ovat Keuruun entisiä pappeja tai muita arvohenkilöitä. Arkut ovat honkapuusta ja varsin taidokkaasti valmistetut, kun ottaa huomioon sen ajan puutteelliset työvälineet. Kaikki olivat puunauloilla lyödyt kiinni, mutta avautuivat kuitenkin verraten helposti. Kaikesta päättäen ei niitä oltu avattu sen jälkeen, kun ne oli hautakammioon laskettu.

Keuruun museon verkkojulkaisu kirkosta kertoo lyhyesti, että kuorissa on ollut hautakammio, joka "lienee rakennettu kesällä 1770 kirkkoherraa ja hänen sukuaan varten. Kammiossa on 10 vainajan arkut." Kotiseutuaktiivina tunnetun Jukosen tekijänoikeudet ovat edelleen voimassa, mutta omaisensa toivottavasti eivät pahastu, jos jatkan lainausta. Hän on nimittäin ilmiselvästi ollut paikalla, kun hautoja 1920-luvulla avattiin. Ja valokuvattiin, mutta Aittaan painetut kuvat eivät Kansalliskirjaston digitoinnin jäljiltä ole julkaisukelpoisia. Eivätkä aiheensa puolesta eettisestikään.

Miehillä oli suuri tekotukka päässä ja nahkaset hansikkaat käsissä, naisilla olivat käsineet villalangoista kudotut. Kaikki liha oli kuivunut kokoon ja muuttunu kivikovaksi, Kasvojen muodon voi kuitenkin vielä hyvin erottaa. Erään arkun kannessa, pään puolessa, oli hopeanvärinen metallikilpi, jossa oli vanhalla ruotsin kielellä kirjoitus: »Minä olen teidän hautanne avaava». Kummallakin puolen oli arkkuun kiinnitetty neljä hopeanväristä kantoripaa ja valkoinen, hienosti käsin neulottu nauharöyhelö kiersi sen laitaa. Molemmissa päissä oli vielä metalliset, koristellut kilvet, joissa oli ruotsinkieliset raamatunlauseet. Mitään nimeä tai vuosilukua ei kuitenkaan löytynyt. Arkussa nukkuu viimeistä untaan varmaankin joku ylhäissyntyinen leskirouva, päässä olevasta lesken päähineestä päättäen. Se oli nimittäin hienosti ommeltu kauniista kukallisesta silkistä valkoisin reunoin. [...]

Toisessa kerroksessa on yksi aikaihmisen arkku, jonka kummallakin sivulla on kolme hopeanvärisiä kantoripaa. Sen pääpuolessa on metallikilpi, jossa on kirjoitus:

Abram Indrenius 

natus 1710

pastor 1750

denatus 1770 

[...] Kirkkoherra I:lla on tumma tekotukka ja sen alla harmaat hiukset; käsissä on isot nahkaiset hansikkaat, kuten kuvassa näkyy. Olkapäistä polviin peittää ruumista tummanpunainen samettimantteli, johon on erivärisillä silkkilangoilla ommeltu kuvioita. Etualalla peitettä näkyy kuvattuna elämänpuu viiniköynnöksen tapaisine vihreine lehtineen. Taivaalla näkyy pilviä ja taaempana järveä, pensaita ja puita. Tarkasti katsottaessa huomaa, että maisemakuva ja kaikki työ siinä on suurella taituruudella tehty. Muinaistieteellisen toimikunnan edustaja, käydessään paikalla tarkastamassa hautakammiota ja ruumisarkkuja, ilmoitti, ettei kansallismuseossa ole ennestään mitään niin taidokkaasti tehtyä peitettä ja että sen oikea paikka olisi museossa. Manttelia tarkastaneet erikoistutkijat arvostelevat sen ainakin 300 vuoden vanhaksi ja alkujaan jostakin Keski tai Etelä-Euroopasta tuoduksi. 

Huh, paikalla on ollut joku ammattilainen. Eli löytyisikö nähdystä myös virallista raporttia Museoviraston Kulttuuriympäristön palveluikkunasta? (Jota edellä mainitussa lounaskeskustelussa kilvan kehuimme.) Ainakin kirkolla on rakennusperinteenä oma sivu, jolla mainitaan 1920-luvun kunnostustyöt, joihin hautojen löytäminen varmaankin liittyy. En avannut 1990-luvun raporttia kattomaalauksista  ja ainoa löytämäni toinen tiedosto oli runsas sivu vuoden 1974 virkamatkasta, jolloin oli kiinnitetty huomiota rikkinäisiin ikkunoihin. Eli jatketaan Jukosen selostus loppuun.

Toisessa kerroksessa on myöskin lasten ruumisarkkuja. Erään päälle on kirjoitettu ruotsiksi: »Margareta Elisabet Indrenius, synt. heinäkuun 27 päivänä, nukkunut Herrassa elokuun 10 päivänä 1777». Arkussa lepää pieni lapsi laakerinlehtiseppele päässä ja kädessä sekä teko- että oikeita kukkia. Vielä on sillä toisessa kädessään kultalangoilla ommeltu matkasauvan tapainen koriste. Vierekkäin tämän arkun kanssa on toinenkin valkoiseksi maalattu lapsen arkku, jossa lepää noin 5-vuotias poika. Se on harvinaisen hyvin säilynyt, pää on muodoltaan kaunis ja säännöllinen vaaleine, pehmeine hiuksineen, joiden päällä on myöskin laakeriseppele. Kädessä on hänelläkin matkasauvan tapainen koriste.