Sunnuntai Tallinnassa

Ei kahta kolmannetta, joten Tukholman ja Maarianhamina jälkeen "piti" lähteä sunnuntaina Tallinnaan. Sen satamasta kävelin Kadriogin puistoon. Kumussa tutustuin Gustav Klucisin elämään ja propagandataiteeseen Neuvostoliitossa ennen teloitustaan Stalinin vainoissa. Lähes yhtä surulliselta vaikutti Mikkeli museossa esillä olleen georgialaisen ITE-taiteilijan Nico Pirosmanin (1862-1918) elämä. Mutta teoksissaan oli iloa ja kuvausta elämästä Tbilisin tienoilla. Molemmissa näyttelyissä oli elämäkertaa tekstinä ja kuvana, mutta Kadriogin museossa oletettiin kaikkien tietävän tarpeellinen Johan Köleristä ja August Weizenbergistä. Paikan päällä arvelin heidän olevan varhaisia virolaisia taiteilijoita ja näinhän se oli.

Vanhaan kaupunkiin päästyäni kurkistin kaupunginmuseoon niin pikaisesti, ettei siitä ole mitään sanottavaa. Saatuani kassini majapaikkaan testasin (muistaakseni) ekaa kertaa Tallinnan venäläisen museon. Kaupungin mainosmateriaalissa turisteja varoiteltiin siitä, että museossa ei englannin kielellä pärjää, mutta tämä tieto oli vanhentunut. Venäjänkielistä opetusta esittelevässä näyttelyssä kaikki tekstit olivat saatavilla englanniksi ja kieltä puhui myös persoonallinen salivahti, joka ei antanut kiertää näyttelyä väärässä järjestyksessä. Mutta myös ystävällisesti huomatti rakennuksen iästä.

Venäjänkielisen koulutuksen 300-vuotisuuden korostamisella tuntui olevan kielipoliittinen taka-ajatus, mutta näyttelyn sisältö vaikutti asialliselta. Kiinnitin huomiota erityisesti 1800-luvun kouluasuihin, joiden jatkeeksi historiallisen museon muotinäyttelystä huomasin kaksi ylioppilaiden yhdistysten lakkia.

Mutu-pohjalta sanoisin, että ylioppilaslakkimme (jonka suunnitteljasta Maria Grapesta keräsin äskettäin tietoa) on huomattavasti vahvemmin yhdistetty Ruotsiin kuin Venäjän univormukulttuuriin. Vaikutteita ees ja taas, olettaisin.

Muotinäyttelyssä herätti huomioni myös kolmas päähine, joka kuului Viron luterilaiselle papille 1920-luvulla. Aivan samanlainen lätsä kuin Agricolalla kuvissa!

Viime syksyn Tallinnan keikalla (osa 1, osa 2) luin ilmaislehdestä Miehitysmuseon (nyk. Miehityksen ja vapauden museo) uudistuksesta, joten piti tutustua. Jos haluaa, museon läpi voi kävellä lukien lyhyet teematekstit seiniltä ja silmäillen esineitä. Mutta aikaa kannattaa varata pari tuntia, kuunnella selostus kokonaan ja lukea esinetekstit. Viimeksi mainitut olivat harvinaislaatuisia: jokaisesta esineestä on tiedossa kokonainen tarina.

Sekä ääni että tekstit olivat monikielisessä ja sijaintiin perustuvassa laitteessa, jonka toimintavarmuus jätti kyllä toivomisen varaa, sillä kiikutin yhden jämähtäneen takaisin kassalle ja sen tilalle saamani ei suostunut loppupuolella näyttelyä kertomaan mitään yhdestä pätkästä. Tuolloin, näyttelyn vapaus-osaan päästyäni, en enää jaksanut vekslata.

Ennen sisääntulokerroksen "vapautta" oli alakerran ikkunattomassa tilassa käsitelty karkoitukset Siperiaan tavaravaunua muistuttavassa tilassa, jonka lattia liikui, pakolaiset, metsäveljet ja neuvostoajan arki. Opin paljon uutta, joten herää kysymys, mitä museossa ennen uudistusta kerrottiin. (Vuoden 2013 blogiteksti kertoo, etten tutustunut museoon tuolloin kovin perusteellisesti tai mielenkiinnolla.)

Päivälle ostamani Tallinna-kortin arvon maksimoimiseksi kipitin vielä Lennusadamiin katsomaan Meri ja seksi -näyttelyn, joka oli jossain välissä esillä Kotkan Vellamossa. Suhteellisen erikoinen sanoisin.

Ja sitten lepuuttamaan jalkoja ja mieltä majapaikkaan, johon törsäsin tavallista enemmän kun eteen tuli tarjous keskiaikaisessa tornissa yöpymisestä. Tarkemmin sanottuna huoneiston olohuone oli tornin yläkerta ja makuuhuone siihen 1800-luvulla kiinnirakennettu uusrakennus.