Parille syntyi 9 lasta: Anton Vilhelm s. 3.12.1832, k. 20.5.1836; Johan Adolf s. 25.9.1835. k 30.5.1847; Ida Gustava s. 1.7.1837; Frans Victor s. 25.8.1839, k. 26.4.1844; Maria Wilhelmina s. 9.11.1841; Natalia s. 4.6.1844, haud. 14.9.1850; Otto Thure s. 9.10.1846, k. 12.11.1864; Albert s. 3.3.1849, k. 5.2.1854; Gustaf Julius s. vuoden 1853 lopulla, k. 28.3.1857. Alla olevassa kaaviossa elinvuotensa välillä 1832-1868.
Lapsuudestaan elossa selvinneestä Idasta kerrottiin myöhemmin, että
Ollen vanhin lapsi vähävaraisessa, lapsirikkaassa kodissa, jossa äiti usein oli vuoteen omana, täytyi hänen jo aikasin oppia pitämään huolta nuoremmista siskoistaan. Vielä itse lapsen kengissä, toimitti hän talousaskareet, hoiti sairasta äitiään ja pientä vastasyntynyttä veljeään sekä ompeli kaikki perheen vaatteet. (Naisten ääni 6-7/1907)Vaikea sanoa, mitä pikkuveljeä on tarkoitettu. Tuskin ainakaan nuorinta, jonka syntyessä Ida oli jo 16-vuotias. Tätä ennen "vaikkakin käytännölliset toimet olivat anastaneet suurimman osan hänen aikaansa" oli Ida päässyt venäläisen rouva Lebedeffin johtamaan kouluun ja saanut "alkeistietonsa ja käytännöllisen saksankielen taitonsa."
Varsin nuorena - vuoden 1860 paikkeilla - sai Ida
ulotuttaa samaa hellää huolenpitoaan rouva Karamzinin perustaman lastenkodin pienokaisiin, joiden keskuudessa hän toimi opettajana, ja jossa tehtävässään hän osotti niin suurta taipumusta ja tunnollisuutta, että hän muutamien suosijoittensa avulla oli tilaisuudessa matkustamaan kasvatusopin kotimaahan, Saksaan, kehittämään näitä lahjojaan. [...]
Tällä parin vuoden oleskelulla vanhassa kulttuurimaassa, hienosti sivistyneiden, edistysmielisten ihmisten keskuudessa siinä ijässä, jolloin mieli on erinomaisesti vastaanottavainen, mutta arvostelukyky jo siksi kehittynyt, että voipi omatakeisesti valita, oli mitä suurin merkitys Ida Lindroosille.[...]
Kotiin tultuaan perusti hän v. 1863 pikkulasten koulun ja lastentarhan Fröbelin malliin, joka siihen määrin voitti yleisön suosion, että sen oppilasmäärä tuota pikaa nousi sataan, sen ajan olosuhteissa varsin hämmästyttävän suuri luku, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei tässä ollut kysymys nykyajan kansanlastentarhasta. (Naisten ääni 6-7/1907)Tavanomaisesti Idan aktiviteetista ei ole jälkeäkään rippikirjan 1856-69 sivulla 171. Sen sijaan siitä näkyy, että hän asui vanhempiensa kanssa isän omistamalla 3. kaupunginosan tontilla Miekkakalan korttelissa Ludviginkadulla. Kävelykierrokselle kerätyn tiedon mukaan katuosoite oli Ludviginkatu 8. Asuinrakennuksen lisäksi tontilla oli talli-navetta, jonka lehmä pääsi laitumelleen Kolmikulmalla. Joko Signe Brander ei koskaan poikennut Ludviginkadulle tai kaupunginmuseo ei ole kyseisiä kuvia digitoinut, sillä Finnasta ei löydy otosta vuonna 1917 puretuista rakennuksista.
Huoneita riitti vuokrattavaksi ja sanomalehti-ilmoitusten perusteella Abraham omisti tontin viimeistään helmikuussa 1855. Kaupunginarkiston kiinteistökortista löytyy tietenkin tarkempi tieto: Abraham oli tehnyt kaupat kirvesmiehen lesken kanssa vuoden 1835 alussa.
Rippikirjan sivulta näkyy myös jo yllä todettu lähes täysi-ikäiseksi ehtineen veljen kuolema sekä perheen äidin kuolema 17.4.1868. Tuolloin Idan pikkusisko Maria Vilhelmiina, jota kutsuttiin Minnaksi, oli jo 25-vuotias. Hänen kerrotaan toimineen nuoresta alkaen
opettajattarena, aluksi pitäen ruotsalaista pientenlastenkoulua omassa kodissaan. Mutta ennen pitkää hän, samoinkuin niin monet muutkin Snellmanin kansallisen herätyksen innostamina, päätti uhrata työnsä ja voimansa suomenkielisen nuorison hyväksi. Hän, joka oli kasvanut umpiruotsalaisessa kodissa ja jonka suomenkielentaito lapsena — hänen oman kertomuksensa mukaan — supistui seuraavaan loruun: »lite' kan jag finska tala, gäddan heter haukikaala», hän aikaihmisenä ryhtyi niin tarmokkaasti opiskelemaan suomea, että hän omisti sen täydellisesti omakseen ja sekä työssään että kotioloissaan käytti yksinomaan suomenkieltä.Pääskysen nuorille lukijoille ei kerrottu, että Minna oli "Jyväskylän seminaarissa seurannut opetusta ja toiminut suomenkielisessä koulussa kansakoulunopettajana" (Otava 9/1919). Koulun johtajattaren paikan saantiin saattoi olla osasyynsä myös sillä, että "Helsingin suomalaisen tyttökoulun syntysanat lausui eräässä pienessä suomalaisuutta harrastavassa seurapiirissä lehtorinrouva Ida Godenhjelm." (Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland no 1-2/1920).
V. 1869, kun Helsinkiin perustettiin ensimäinen suomalainen tyttökoulu, valittiin Minna Lindroos koulun johtajattareksi. Tässä toimessa hän oli v:een 1876, jolloin ensimäinen parvi suomalaisen koulusivistyksen saaneita nuoria neitosia pääsi ulos maailmaan. (Pääskynen 5/1917)
Ida oli nimittäin vuonna 1867 mennyt
naimisiin yliopiston saksankielen lehtorin, B. F. Godenhjelmin kanssa ja joutui siihen piiriin, jossa välittömästi oli ruvettu työskentelemään suomalaisen kansan kohottamiseksi. Ida Godenhjelm oppi silloin näkemään miten takapajulle jäänyt juuri tämä väestö oli, miten se vieläkin enemmän kuin ruotsia puhuva oli avun ja sivistyksen tarpeessa. Hän opetteli suurella tarmolla suomenkieltä ja teki sen kotinsa puhekieleksi, joka ei suinkaan ollut helpointa, sillä monta vuotta — niin kertoo hän itse — täytyi hänen suomenkielisiä lauseita muodostaessaan aina ajatella kieliopillisia sääntöjä. (Naisten ääni 6-7/1907)Mitä lie isä Abraham ajatellut tytärten kieltenvaihdosta ja esiintymisestä näkyvissä yhteiskunnallisissa asemissa? Hän ei voinut olla asioista tietämätön, sillä Ottilia Stenbäckin muistelman mukaan (pdf)
Minnan koti oli vaatimaton ja puoleensa vetävä, kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin aistikas, siten kuvasta en haltijattarensa luonnetta. Huoneustoon kuului kaksi kamaria ja keittiö. Minnan oma huone, samalla hänen vastaanotto huoneensa, oli pitkänomainen, kapea ja niin pieni, että vain välttämättömimmät huonekalut siinä saivat sijaa. Toisessa viereisessä huoneessa asui hänen ijäkäs isänsä, ent. tullivirkailija Lindroos, joka otettuaan virastaan eron vietti elämänsä ehtoon tyttärensä luona. Vanhukseenkin tutustuin. Ijästä heikentyneenä hän liikkui tyttärensä käsivarteen nojautuen. Kun Minnan hellä katse kohdistui isään, oli kuin päivänpaiste olisi kirkastanut tämän rypistyneitä kasvoja.Uransa lopussa Abraham Lindroos ei enää ollut pelkkä vahtimestari vaan "vanhempi vanhtimestari Helsingin tullikamarissa, päällysmies" joka keväällä 1874 sai keisarin määräyksellä napinlävessä kannettavan hopeisen mitalin, jossa luki "uutteruudesta" (SWL 16.4.1874). Kauaa hän ei sitä ehtinyt kantaa vaan kuoli vain kaksi vuotta myöhemmin. Tyttärensä julkaisivat suomenkielisen kuolinilmoituksen Uudessa Suomettaressa 29.3.1876.
Ilmeisessä yhteisymmärryksessä 12.10.1876 tehdyssä perukirjassa (6477, HKM) ei ole ajalle tyypilistä yksityiskohtaista tavaralistaa vaan summat kullekin ryhmälle. Voi siis vain sanoa, että Abraham kuoli huomattavasti varakkaampana kuin hän oli kaupunkiin aikanaan tullut. Tonttinsa arvoksi kirjattiin 10000 markkaa ja käteistä oli (tasan!) 5000 markkaa.
P. S. Isän kuoleman ja perukirjan teon välissä Minna meni naimisiin Julius Krohnin kanssa. Elämäkertaansa tyttäriensä muistelun kautta on tutkinut Maarit Leskelä-Kärki m.m. Ennen ja nyt -artikkelissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti