Miksi museossa tarvitaan korvatulppia? Siksi, että näyttelyn kuuden teeman esittelytekstit pyörivät kaiuttimista kolmella kielellä koko ajan. Onnistuin eilisellä käynnilläni lopulta jättämään ne huomiotta, mutta toisaalta en niitä myöskään kertaakaan kuunnellut eli en voi sanoa ratkaisua onnistuneeksi.
Toinen erikoinen ratkaisu oli esinetekstit. Kunkin teeman näkökulmakylteissä oli numeroitu esinelista. Tavallista, mutta tavallisesti kyseiset esineet olisivat samassa yhteydessä kuin kyltti ja varustettuna numerolapuin tms. Mutta täällä numeroimattomat esineet ovat pitkin ja poikin kyseisen teeman aluetta, eivätkä edes välttämättä näkyvissä kyltin lukupisteestä. Enemmän tai vähemmän virallisesti, mutta ilmeisen jälkikäteisesti, kylttien vitriinikuvaan oli lyijykynällä lisätty numerot kertomaan, mistä esineitä pitäisi etsiä.
Se näyttelyratkaisuista, entä varsinaiset esineet ja viesti? Pointtina oli alkukyltin mukaan "yksi dynaaminen kokonaisuus", kaleidoskooppi. Tarkoituksellisesti on tehty kaikenlaisia rinnastuksia. Osa niin itsestään selvyyksiä, että alkukyltin väite siitä, että esineet eivät oli luokittain, tuntuu valheelliselta. Osa taas niin kryptisiä, että jäivät arvoituksiksi.
Jos olisin saanut yhdenkin ahaa-elämyksen, käyntiä ja näyttelyä olisi voinut pitää onnistuneena. Mutta ainoa elämys syntyi taulujen teksteistä ja oli (perinteiseen tapaan) negatiivinen. Teksteissä tehtiin toistuvasti tarpeetonta tai jopa valheellista eroa menneisyyden ihmisten välille. Esimerkiksi "Käyttöarvo oli vain yksi monista merkityksistä". Dah?! Ihan niinkuin nykyäänkin.
Monesti olen toivonut suomalaisilta museonäyttelyiltä repäisyä. En ollut ajatellut, että niissä onnistumiseen vaaditaan muutakin kuin yrittäminen.
Mutta pitää silti yrittää ja jatkoin matkaa Designmuseolle, jossa tiistai-iltapäivisin on mahdollisuus päästä Designvintille tutustumaan kokoelmatyöhön. Parhaillaan työn alla on tapettikokoelman luettelointi. Sain siis seurata kun museon työntekijä ja museon ystäväyhdistyksen vapaaehtoinen nakuttelivat tietoa taulukkoon ja skannasivat isoa tapettinäytettä.
Vasta museolta lähdettyäni tuli mieleen miettiä, miten skannauksesta hahmottaa kuinka suuri tapetin kuvio "luonnossa" on. Mitään mittanauhaa ei skanneriin työnnetty, mutta pidettiin kuitenkin huoli siitä, että kuvio oli oikein päin. Tapetin perustiedot poimittiin suurempaa lähdekritiikkiä tai -merkintää harrastamatta näytteen taakse kirjoitetusta tekstistä tai sen puuttuessa mallikirjasta.
Designvinttiä ei kannata sekoittaa Kansallismuseon lapsille suunnattuun Vinttiin tai lähestyä liian suurin odotuksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti